Monet matkani ovat henkisiä matkoja tai sisältävät erikoisia käänteitä ja henkitason kommunikointia, niin myös viimeisin lokakuussa 2013 tehty matka Uuteen Valamoon Heinävedelle.
Heinäveden matkaa edelsi voimallinen Oneness-kurssi Oulussa ja neljä päivää heränneitten seurassa. Tämä ei voi olla vaikuttamatta auraan ja tietoisuuden tilaan. Tunsinkin, että Valamo oli jatkumo omalle prosessilleni, joka alkoi jo ennen Oneness-kurssia.
Olin jo kauan kaivannut Valamoon hiljaisuutta kuulemaan, mutta aina tuntui olevan esteitä tiellä tai vain laiskuus automatkan suhteen.
Samanlaista voimakasta kaipuuta sinne koin yli kymmenen vuotta sitten ja silloin näinkin hyvin voimallisen unen nuorehkosta miehestä, joka asui Valamossa ja kertoi omasta henkilökohtaisesta haasteestaan. Hän kun tunsi rakastavansa erästä ihmistä enemmän kuin Jumalaa. Tuo "uni" jäi mieleeni pysyvästi juuri tunnelmansa takia ja muistinkin sen ennen tämän kertaista Valamoon lähtöä. Fyysisesti olen käynyt siellä vain pikaisen päivävierailun kymmenisen vuotta sitten. Silloinkin kuitenkin sain voimakkaita kokemuksia ihmeitätekevän Konevitsan Pyhän Äidin ikonin parissa.
Tämän kertainen retkemme suuntautui läpi sumun ja sateen Kuopioon, Rauhanlahteen ja sieltä Valamoon.
Kun saavuimme perille aistimme tyttäreni kanssa, että paikalla vierashuoneessamme on muitakin kuin meitä näkyviä henkiolentoja. Molempien havainto oli samanlainen: tummiin vaatteiisin pukeutunut herra, jota ensin luulimme rajan toiselle puolen siirtyneeksi munkiksi.
Tämä ystävämme oli innokas keskustelija, niinpä pian jo istahdin kuulemaan mitä hänellä on kerrottavanaan ja kuka hän oikeastaan olikaan.
Sainkin voimakkaamman yhteyden ja tämä herra kertoi olevansa nimeltään Andrei eli "Antti vaan". Hän oli kovin touhukas ja käsitin, että oli ollut sitä eläessäänkin. Ja tuota työtään hän näytti jatkavan edelleen luostarin alueella, vaikkakin nyt tässä kevyemmässä hahmossaan. Hän kantoi mukanaan kirjaa ja kehoitti meitä menemään kirjastoon. Ensin en oikein ymmärtänyt miksi tämä kirjasto oli niin tärkeä asia ja mikä tuo kirja oli. Se kuitenki selvisi myöhemmin...
Kävimme kävelyretkellä Antin opastuksessa tuona iltana ja sillä kertaa hän jäi matkastamme kirkkoon, mutta myöhemmin illalla kun rupesimme nukkumaan ja valot sammuivat huomasin, että hän tulee huoneeseemme toisen miehen kanssa suitsukeastiaa heiluttaen.Nämä ystävät olivat tulleet siunaamaan maakuutilanne. Jälleen tyttäreni havaitsi heidän tulonsa ja myös matkakumppanini sanoi ennen kuin kerroin tästä suitsutuksesta, että hän tuntee suitsukkeen tuoksun hyvin voimakkaana, vaikka muutoin on huono haistamaan juuri mitään. Antti oli avustajana tässä siunauksessa ja vanhemman oloinen herra suoritti rituaalin. He lähtivät majapaikastamme eteenpäin ja aikoivat siunata kaikki matkailijat huoneisiinsa hyvän yön takeeksi.
Seuraavana aamuna lähdimme sitten aamulenkille hautausmaahan tutustumaan ja uskoin löytävämme Antin haudan sieltä ja näin myös tapahtui. Haudasta saimme lukea, että Antti oli Konevitsasta tullut ja "ammatiltaan" kuuliaisuusveli, eli ei munkin lupausta elämässään antanut. Kirjaston rouva kertoikin kuuliaisuusveljen olevan nimike kokelaalle ja kilvoittelijalle. Heräsikin kysymys mikä olikaan ollut syy siihen, että Antti ei munkin valaa ottanut tai saanut vaikka asui vuosikymmenet Valamossa.
Kokemukset luostarin pääkirkossa ystävättäreni kanssa olivat voimalliset. Varsinkin Konevitsan Pyhä ÄIti sekä eräs toinen ikoni puhuttelivat voimallaan ja lempeydellään. Muutoinkin tunnelma ortodoksisessa Jumalan palveluksessa on aivan toisenlainen luterilaiseen verrattuna. Ja juuri Pyhän Äidin kunnioitus on todella ihana asia. Kynttilät ja laulut, suitsukkeiden tuoksu. Todella puhdistavaa..
Saimme siis niin sielun, hengen kuin kehonkin ravintoa. Ravintola Trapesan ruuat maistuivat myös lapsille ja luostarikissa Niksu tiesi varmasti oman tärkeän roolinsa silitysten vastaanottajana. Saatoin vain hämmästellä tämän kissan pitkää pinnaa sen levähdellessä sinisellä soffallaan matkamuistomyymälässä turistien kissan kaipuun kourissa!
No entäs sitten Andrei? Olin viimein päässyt selville siitä miksi hän kantoi kirjaa mukanaan ja halusi meidän menevän kirjastolle. Tässä salapoliisityössä auttoi ystävämme internetti, sillä sieltä löyikin tieto, että Antista on tehty hänen vanhoilla päivillään vuonna 1984 kirja ja ymmärsin, että sen kirjan hän toivoi meidän lukevan. Oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä kirjasto oli sulkeutunut. Tilasin kuitenkin tuon kirjan itselleni kotiin antikvariaatista, josta se löytyi.
Vielä viimeisenä iltana ruvetessani unten maille tuli Konevitsan Antti tervehtimään ja kysyin häneltä aikoiko hän vielä pitkäänkin jäädä luostarielämästä nauttimaan, sillä olin saanut sellaisen kuvan, että ehkä olisi hänen aika jo siirtyä eteenpäin toisenlaisille olemassaolon tasoille ja ehkä olikin joku henkilökohtainen lupaus tai toteutumaton toive, kuten tuo munkiksi tulemattomuus, joka häntä vielä piti ja pitää Valamon mailla työtä tekemässä. Antti tuumaili asiaa hetken, mutta totesi ettei ole aivan vielä valmis lähtemään, mutta ehkä piankin..
Aika on harhaa. MItään kiirettä ei ole ikuisuudessa. Antaa Antin tehdä työtään ja auttaa siinä missä suinkin voi. Selvisi myös se, että hänen toimensa Valamossa eläessään olikin olllut vierasmajasta huolehtiminen, joten eipä ihme, että hän vieläkin siellä touhuaa. Ja hyvää huolta hän meistä pitikin.Poistuttuaan toiselle puolen rajan ihmiset nuortuvat, niin myös Antti oli meitä tervehtimässä hahmossa, joka hänellä oli "parhaassa iässään". Jään odottamaan hänen elämästään kertovan kirjan lopsahtamista postilaatikkoon.. Kukapa tietää vaikka tämäkin pieni tarina saa vielä jatkoa. Mene ja tiedä.
Jokatapauksessa Valamo jätti jäljen, monellakin tasolla ja kaipuu palata sinne uudelleen, vaikkapa hiljaisuuden retriittiin on kasvamaan päin. Jään kuuntelemaan mihin sydän tässä ohjaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti