Ja viimeisenä voitetaan kuolema

Ja viimeisenä voitetaan kuolema. Osa 1

Onneni on tehdä työtä, jossa saan opiskella samoja asioita, joita opetan :) Lootuskoulut ja unijoogat ovat osoittaneet erityisen selvästi kuinka elämän uni muotoutuu arjessakin opiskeltavien aiheiden mukaiseksi. Se on todella jännä huomata, niin omalta kohdalta kuin kurssilaistenkin palautteen mukaan.Tilanne on vähän sama, kuin että lukisit jännää kirjaa ja huomaisit, että elämäsi tapahtumat alkavat noudattaa kirjasi käsikirjoitusta. Seuraavan sivun kääntäminen alkaa jo vähän jänskättää :)

Nyt kun aloitimme uuden ryhmän Pelosta rakkauteen, osasin odottaa, että arjen teemat tulevat mukaan. Kotitehtävämme ensimmäisen kahden viikon aikana on erilaisissa haastavissakin tilanteissa pyytää heti Pyhän Hengen näkökykyä eli Korkeamman Itsen näkökykyä tilanteeseemme ja todeta mitä se vaikuttaa. Kuinka tapahtuu se IHME, että nykyhetken haaste voi muuttua iloksi ja vapaudeksi!

Osasin odottaa egon ottavan järeitä aseita käyttöön, kun se tuntee olonsa uhatuksi. Näin on ollut ainakin tämän kuluneen viikon aikana sekä omassa elämässä,että kohtaamieni ihmisten tarinoissa. Egon viimeinen puolustuskeino erillisyyden harhan säilyttämiseksi on kuoleman  pelko. Ja pelon kohtaamisia on ollut nyt oikein urakalla eri ihmisen elämässä kuluvan vuoden alun ja viime vuoden lopun aikana. Moni on todennut: "Kaikki hajoaa, mitään ei jätetä jäljelle, kaikki se mihin uskoin ennen on otettu pois..." Ja samaan hengen vetoon he kertovat pelosta. Pelosta kohdata pelko sen eri muodoissa. Pelon pelosta.

Pyhän hengen näkökykyä on kaivattu ja kaivataan joka hetki. Ja kuten IOK opettaa; meillä ON joka hetki vapaus valita joko pyhän hengen tai egon näkökyky, eli siis Rakkaus tai Pelko. 

Kaikki henkiset opetukset kertovat, että viimeisenä vihkimystiellä voitetaan kuolema, siis kuoleman pelko tai usko kuolemisen mahdollisuuteen, eli sen harha.

Tulemmekin nyt siihen kysymykseen, että onko täällä maailmassa ketään, joka voisi kuolla? Jos uskomme olevamme keho, on sen menettämisen pelko tietenkin kuolemisen pelon takana, mutta tosiasiassa egomme pelkää erilisyyden haihtumista eli sitä etemme enää uskoisikaan kuolemaan, erillisyyteen ja syntiin. Tolle sanoo kirjoisssaan, että kaiken pelon takana on  kuoleman pelko ja luulen, että jokainen pelko voidaan johtaa tähän. Esimerkiksi kun meillä on tarve olla oikeassa, pelkäämme haillinnan menettämistä ja sitä, että luopuessamme meille niin tärkeistä mielipiteistämme emme olisikaan enää "mitään."

Tiesin jo odottaa kuoleman pelon lähemmäksikin tulemista kaikkien viikon aikana kohtaamieni tapahtumien ja "toisten" ihmisen pelkojen takia. Siksi en yllättynyt kun kotona loppuviikosta odotti kirje rintasyövän joukkoseulaan jäämisestä, eli kutsu tulla lisätutkimuksiin. Kun lähipiirissä on vastikkään rintasyöpäänkin menehtyneitä ihmisiä, ei tämä voinut olla pysäyttämättä ja näinkin tämän mahtavana mahdolisuutena punnita omaa kuoleman pelkoani tai sitä onko sitä todella, onko KETÄÄN täällä, joka pelkäisi ja jos on niin miksi ja mitä?  Pelotkin ovat monikerroksisia.

Liikkuvan mielen varassa elävä ego-harhamme pelkää valaistumista.Se on egolle kuolema. Ego ei halua kuolla, siksi se keksii monenmoisia keinoja pelata ja harhauttaa. Yleisin ajatusmalli, jota mielemme harjoittaa on kaupankäynti. Niinpä itsekin huomasin tietoisuuteeni nousevan ajatuksia mahdolliseen äkkikuolemaan liittyen: "Parempi minä kuin vaikkapa joku lapseni..." Huomasin myös perustelevani mielessäni järkisyillä sitä, miksi ei ole tarkoituksenmukaista juuri "minun" sairastua syöpään ja kuihtua pois, olenhan suvusta jossa ei sairasteta rintasyöpää, olenhan "hyödyksi" myös muille ihmisille tehokkaammin terveenä ja sitä sun tätä. Jokainen varmasti huomaa jotakin tämäntapaista nousevan, jos kuoleman pelko alkaa todentua. Erillisyyteen uskova osamme haluaa alkaa käymään kauppaa; 

"Jos vain  pelastun niin voin tehdä sitä ja tätä..auttaa ja tukea muita..."Luin vasta erään naisen rukouksen Sri Bagavanille. Hän sanoi, että jos Bagavan pelastaa hänet sairauden kynsistä,  niin hän lupaa tehdä tauotta työtä "muiden hyväksi". Jalo ajatus  kenties, vai onko sittenkään? Onko sekin vain kaupankäyntiä, jota ego harjoittaa. Eikö tuollakin naisella olisi oikeus elää vain siksi, että hän elää ja on olemassa? Ja onko todella ketään "muuta" ykseydessä, joka vain On? Onko Ykseydessä montaa?

Egomme haluaa käydä kauppaa mitä erilaisimmilla asiolla. Kun tutkin kuoleman ajatuksesta nousevia tunteita tai emootioita ja muita ajatuksia, joita tämä perusajatus synnytti, huomasin etten pelkää kuolemaa. Olen elänyt jotakuinkin niin, että olen valmis ainakin siten ettei juurikaan selvittämättömiä asioita tai ihmissuhteita jää, ei karmallisia kuvioita joita pitäisi murehtia.Mutta äitinä olemisen ihanuus syöksyi heti silmille. Miten voisin poistua tästä näytelmästä, kun lapseni ovat vielä alaikäisiä ja tarvitsevat äitiään kovin paljon. 

Ja toinen asia joka todella huolettaa, on...ei kuoleminen kun sen aika on, vaan kuoleminen tiedottamana. Harjoittamattomana, sanoisivat Tiibetiläiset mestarit. Elämisen ja kuolemisen bardot vaihtelevat joka päivä elämässämme. Saamme harjoitella kuolemista joka yö vaipuessamme tiedottomuuteen eli syvään uneen. Uni ja valveuni ovat syntymän ja kuoleman bardon pikkusiskot tai veljet. Ja unijoogaa harjoittaneena voin todeta, että jos kykenen unen aikana säilyttämään tiedostamisen kirkkaana satunnaisesti, mutta ei joka yö, niin se ei riitä välttämättä samsaran eli jälleensyntymän pyörästä vapautumiseen. 

Totisesti tämä kuolemisen uhka herätti siihen totuuteen, että ainakaan minulla ei ole aikaa hukattavana tässä kallisarvoisessa ihmiselämässä, jos tahdon saavuttaa jonkinlaisenkaan vapauden tulevien jälleensyntymien suhteen. Tiibetissä harjoitellan kuolemista, sitä kun elementit hajoavat toisiinsa ja erilaiset kuoleman bardon vaiheet ilmestyvät. Aivan kuten muinaiset egyptiläiset, myös monet tiibetiläistet harjoittelevat tulevaa kuolemaansa koko elämänsä. Ovatko he siis synkkiä ja pelokkaita tai negatiivisia kun tällaiseen harjoitteluun käyttävät aikansa? Ei varmasti. 

Kuten monet teistäkin ovat havainneet ovat buddhalaiset varsinaisia positiivisia ilopillereitä. Vain länsimaissa kuolemasta on tehty peikko, jota täytyy vältellä. Täällä on luotu ikuisen nuoruuden harha ja kuolema ei kuulu elämään sen luonnollsiena osana. Paremminkin se on vaivaannuttava puheenaihe tai kokemus, jota vältellään. Ihminenhän haluaa aina välttää kaikkea sellaista minkä hänen mielensä on luokitellut negatiiviseksii tai ahdistavaksi ja tavoitella asioita jotka ovat "positiivisia" ja ihania. On mukava kuorruttaa todellisuutensa pumpulilla ja leikkiä olevansa kuolematon, ainakin sitten kun... Joka tietenkin on hamassa tulevaisuudessa, ei koskaan nyt. 

Mitä jos se olisikin juuri nyt? Tuttavani ja asiakkaani kuoli hiljattain varsin nuorena syöpään. Muistan edelleen hänen viimeisen käyntinsä luonani. Hänen silmänsä säihkyivät kun hän totesi: " Syöpä on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, sillä vasta nyt osaan elää. Osaaan arvostaa elämää ja nauttia siitä. Jokainen päivä on lahja."  Aivan niin. Näinhän viisaat tietäjät ovat todenneet monet kerrat; Elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi. Kun harha "tulevaisuudesta" ja "sitku elämästä" karisee voin pudota ihanasti nykyhetken syliin ja vain olla kiitollinen siitä, että juuri tänään elän, juuri tänään kaikki on hyvin. Samalla tiedostaen, ettei meillä ole mitään takuita huomisesta, tai edes siitä mitä seuraava hengenveto tuo tullessaan.

Jään kuulostelemaan mitä seuraava ryhmäkokoontuminen tuokaan, ja heti sen jälkeen lähden uusiin tutkimuksiin kuulemaan kohtalostani ja kokemaan olenko tarpeeksi armollinen itselleni uneksiakseni onnellisen unen. Niin tai näin, kaikki on hyväksyttävä sellaisenaan. En kysy: miksi juuri minä? Miksi ei? Jokainen meistä katselee omaa untaan emmekä koe mitään tarkoituksetonta. Jatkan tästä kun olen saanut uutisia, puoleen taikka toiseen...

-----------

Ja Vol 2 

Ryhmässä siirryimme tutkimaan arkiharjoittelun myötä sitä, onko kokemuksissa mukana "Minää". Kun uin, olenko se minä joka uin. Kun hiihdämme, kuka se oikein hiintää? Keho toimii itsestään, elämä elää sitä, emme sano: "Juuri minä sulatan ruuan ja saan kehon hengittämään..." Jos sanomme näin, kannattaa pidättää hengitystä hetken ajan...:) Samoin on mielemme ja tunteidemme laita. Ne eivät ole "minun ajatuksiani, minun tunteitani", vaan ajatuksia ja tunteita, joita nousee olemassaolon merestä kuin aallot, hetkittäisen elämänsä eläen ja sitten taas palaten meren syliin. Aalto kenties luulee olevansa muoto, erilinen merestä, mutta meri kyllä tietää, että samaa vettähän nuo kaikki aallot ovat.

Olin jo ehtinyt tehdä rauhan kuoleman ajatusten kanssa ennen kuin menin uusintatutkimuksiin, mutta siitä huolimatta kehossa tuntui jännityksen tunteita. Yhtäaikaisesti monenmoisia tunteita ja ajatuksia, joita saattaa katsella ja todistaa, samaistumatta niihin. Kokenut lääkäri vakuutti asiaa tutkittuaan,  että minun kohdallani kysymyksessä oli vaaraton muodostelma rinnassa ja saisin olla huoletta, mutta varalta neulanäytteitä vielä otettiin. Olin kuitenkin huojentunut myös siitä, että sain jo melko tarkan vastauksen, eikä sitä tarvinnut enää odottaa. Odottavan aikahan on pitkä.

Mitä tästä olen oppinut viimeisten viikkojen aikana? Ainakin sen, että vanha sanonta "Kuole ennenkuin kuolet" on varmasti hyvä neuvo. Kun kuolemme joka hetki menneisyydelle, ei se pääse asumaan meihin, vaan avaudumme joka hetki tuoreena elämälle. Elämä ei ole vanhan toistoa, emme voi astua samaan virtaan kahdesti. Olen jo pitkään tiedostanut, ettei "sitku" elämä ole elämää ensinkään. Se on vain egon keino huijata meitä ja siirtää eläminen tai unelmien toteuttaminen hamaan tulevaisuuteen, joka ei kenties koskaan tule. Tästä nousikin tietoisuuteeni asioita, joita en ole vielä tässä elämässä toteuttanut... kuten kuumailmapallolento, tai matka Norjaan, josta olen haaveillut jo iät ja ajat. Norja on niin lähellä, mutta samalla niin kaukana. 

Olkoon siis mottona kuluvana(kin) vuonna: Eletään unelmat todeksi. Ei enää suunnitella niitä, tai keksitä tekosyitä niiden toteuttamisen esteeksi, vaan hypätään rohkeasti niihin vapaisiin pudotuksiin jotka antavat eniten. 

Tämä tyttö lähti kuitenkin ensin Pariisiin. Sekin oli unelma, joka oli odottanut täyttymystään. Ja parhaan syntymäpäivälahjan sain kuullessani, että neulanäytteet joita minusta otettiin, todistivat terveyden puolesta.  Ryhmässä harjoittelimme kuolemista myös konkreettisesti meditoiden elementtien hajoamista toinen toisiinsa ja mieli-kehon katoamista, bardojen avautumista, jotta huomaisimme sitten ja kun ystävämme viikatemies saapuu, mitkä ovat kuolemisen prosessisa ne ovet, joista voimme kulkea Valon syliin siihen sulautuen. 

Ryhmässä on voimaa,iloa ja huumoria. On hienoa, että  minulla on kunnia jatkaa tämän mahtavan porukan kanssa matkaa myös tulevalla viikolla, tällä kertaa vuorossa on sisäisten demoniemme ruokkiminen. Ulkoisia demoneita meillä ihmisillä ei ole, ainakaan erotettuna sisäisistä. Sisäisillä demoneilla tarkoitetaan asioita, jotka toistuvat kerta toisensa jälkeen elämässämme kuin uraantunut äänilevy, tuhoisista tavoista, joista olemme pyrkineet luopumaan tai ajatuksista joita kelaamme yhä uudelleen ja jotka ikäänkuin kuluttavat tai "syövät" meitä. Tällainen sisäinen ystäväkin on olemassa vain koska tarvitsemme sitä johonkin. Se on sisäisen TARPEEMME ilmentymä ja kun kysymme siltä mitä se tarvitsee (Ei mitä se haluaa) niin ydin tulee esille ja voimme ravita ja ruokkia tuota osaa itsestämme rakkauden nektarilla. Tämä harjoitus kuuluu myös Tiibetin Buddhalaiseen harjoitusperinteeseen.

 (http://taramandala.org/about-kapala-training/)

Pariisissa kohtasin katoavaisuuden ajatukset voimallisesti kulkiessani aistillisesta Mouling Rougen kauniiden nuorten tyttöjen maailmasta kaupungin alla oleviin katakombeihin, jossa tuhannet edesmenneitten asukkaitten luut lepäävät. Elämä on kuohuva ja niin elävä kaikkinensa, mutta arvaamaton ja kovin lyhyt vaikka kesäisi satakin vuotta. Jos uskomme olevamme vain keho, mitä meistä jää jäljelle? Kasa luita ja kalloja. Luin uudelleen Tollen Läsnäolon voima- kirjan, jota voin todella lämpimästi suositella kaikille. Tähän loppuun Tollen ajatuksia kuolemisesta:

"Keho ei kuole siksi, että uskot kuolemaan. Se on olemassa, tai näyttää olevan olemassa, koska uskot kuolemaan. Keho ja kuolema ovat osa samaa harhakuvitelmaa. Ja tuon kuvitelman on luonut ego, joka kokee itsensä erilliseksi ja jatkuvasti uhatuksi. Siksi se luo kuvitelman, että olet keho, jatkuvasti vaarassa oleva haavoittuva ja tiheä fyysinen kokonaisuus. Et voi kuitenkaan paeta kehosta ja julistaa sitä harhakuvitelmaksi. TODELLINEN olemuksesi on jossain tuon harhan kätköissä ja voit tavoittaa sen vain olemalla läsnä siinä missä  olet, kehossasi. Yksi kaikkien aikojen tehokkaampia henkisiä harjoituksia on mietiskellä fyysisten muotojen katoavaisuutta, omasi mukaan lukien.Tätä luonnehditaan kuolemiseksi ennen kuolemaa. Muotosi hajoaa,sitä ei enää ole, mutta Sinä olet ikuisesti. Olet syntymätön ja kuolematon Jumalallinen läsnäolo, säteilevä ja tietoinen. Elämä"

---

Jos Pelosta rakkauteeen - ryhmä kiinnostaa Sinua, seuraava alkaa viimeistään ensi syksynä ja siihen voi  jo ennakkoon alustavasti ilmoittautua.

Myös tänä keväänä starttaava Ihmisen Manda - Chakrat porttina itsetuntemukseen kulkee samoilla urilla, missäpä muuallakaan. Chakrojen kauttahan tietoisuutemme kokee maailmaksi nimitetyn ilmiön. Chakrojen kautta kuljetaan vihkimystie, elämän ja kuoleman samsara sekä vapautuminen. Tämä ryhmä aloittaa  maaliskuun puolivälissä ja kokoontuu 7 kertaa. Lisätiedot nettisivulta: solarel.nettisivu.org. Ilmoittautumiset: marjut.moisala@gmail.com

Katoavaisuuden kuiskauksia Pariisissa (eli se Vol 2 :)

Kuvassa Sacre Coeure

Matka edellisten elämien kunnaille on menestyksekkäästi koettu ja Suomeen palattu monta kokemusta rikkaampana. Etukäteen arvuuttelin tulisinko muistamaan aiempien elämieni kokemuksia tai muuta tärkeää, taikka vähemmän tärkeää Pariisissa ja kyllähän niin kävikin, vaikkei niin voimakkaasti kuin olin etukäteen uumoillut. Paremminkin tuli sellainen olo, että langat on solmittu ja myös Ranskan pastillit nyt nautittu karmallisesta karamellirasiasta loppuun saakka.

Siltojen alta näkymä Notre Damelle

Sää Valon kaupungissa oli talvinen, eli 2 plusastetta oli vähemmän kuin Suomessa lähtöpäivänämme. Tuuli sai pari astetta tuntumaan melko vilpoisalta, joten oli erinomaista luksusta, että 1800- luvulla rakennetussa hotellissamme (Minerve) oli kylpyamme, jossa saattoi päivän päätteeksi rentoutua sulattamaan jäseniään. Hotellimme sijaitsi Latinalaiskorttelilssa lähellä Notre Damea ja Seinen rantoja, eli todella hyvällä paikalla! 

Olin lukenut ennakoon matkakertomuksia ja kuunnellut tuttujenkin Ranska-tarinoita ja saanut käsityksen ylpeistä fransmanneista, jotka eivät suostu puhumaan englantia mistään hinnasta. Itse en puhu ranskaa enempää kuin tälle matkalle opettelemani 3 sanaa ja niillä pärjäsinkin mainiosti.Nämä sanat olivat päivää, anteeksi ja kiitos. Voin todellakin kumota etukäteismielikuvat ja todeta, että minun kohtaamani ihmiset olivat todella ystävällisiä ja puhuivat tai ainakin kovasti yrittivät puhua englannin kieltä. Kyllä vanha sanonta metsästä, joka vastaa niinkuin sinne huutaa, pitää edelleen paikkansa.  

No tuliko niitä edellisen elämän muistikuvia sitten matkan aikana pintaan? Kyllä vaan. Ensimmäisenä iltana kun kävelimme Seinen rantaa siltojen alla, alkoi taustalla pyöriä "nauha" edellisen elämän tapahtumista, joista nuo maisemat olivat tuttuja. Tuon elämän juonenkäänteet lienevät olleet melko vauhdikkaita ja dramaattisiakin ja myös mustalaisleristä ja esiintyvistä taitelijoista näin kuvia. Myös hotellissamme tapasin heti sinne tultuamme sen entisiä asukkaita, mm. vanhaan sotilaspukuun puetun herran. Hän vaikutti oikein kohteliaalta herrasmieheltä. Notre Dame on vaikuttava paikka, mutta pienen meditaation aikana siellä koin sen energoiltaan melko raskaana. Ensimmäisenä havaitsin Roomalaisen näköisiä miekkosia hevosineen ja myöhemmin selvisikin, että paikalla oli alunperin ollut Jupiterin temppeli.

Feerie!

Aivan toisenlaiset hyvin korkeat energiat ja enkelijoukot tapasimme seuraavana päivänä Montmartren Sacre Coeure - kirkossa. Siellä kuulimme myös nunnien laulavan ja tunnelmat olivat hyvin koskettavat. Tämä sattui olemaan syntymäpäiväni ja sainkin nauttia koko päivän hemmottelusta ja monenmoisista tunnelmista. Illalla suuntasimme Pigallen punaisten lyhtyjen alueelle illalliselle sekä legendaariseen Punaiseen Myllyyn. Saimme ensikosketuksen ranskalaiseen jonotusintoon kun erittäin paljon ihmisiä sulloutui Mouling Rougen odotustilaan odottamaan sisäänpääsyä, joka tapahtui puoli tuntia myöhässä. Kuitenkin jonotus tuntui olevan yksi  osa ohjelmaa, eikä esitys alkanut ennen kuin kaikki olivat turvallisesti pöydissään porejuomat  nenänsä alla. Mouling Rougessa totesin myös sen olevan hyvin tuttu ympäristöltään jo ennestään, mikään ei tuntunut yli sataan vuoteen juuri muuttuneen, paitsi esiintyjien paikka oli korkeammalla kuin "ennen vanhaan". :) 

Jonoja...jonoja...

Esitys oli huikea ja paljon muutakin kuin yläosattomia tanssijoita. Puvustus oli hieno ja puolisonikin pysyi hyvin valveilla kauniita tyttöjä ja pikkuruisia poneja katsellessa, vaikka oli etukäteen vireyttään vähän arvuutellut. Myös yleisö sai osallistua ohjelman tekoon ja se oli todella hauskaa katsottavaa!

Esityksen jälkeisenä päivänä meillä oli "day after" olotila ja virkistäydyimme kävelemällä noin 6  kilometriä ja jonottamalla pari tuntia Eiffelin tornin hissijonoissa, vaikka en ollut alunperin sinne aikonut edes mennä. Kuitenkin huipulle päädyimme ja voin vahvistaa vanhan sananlaskun; huipulla todellakin tuulee... Mietin kabareen esiintyjien työuran pituutta, sillä jokainen tanssija näytti olevan nuori ja kuin samasta puusta veistetty. Mitä tapahtuu tanssijattarille kun kukkein aika on ohitse?  

Kallokasojen rakentajat ovat olleet pieniä taiteilijoita...?

Tätä samaa katoavaisuutta ja elämän lyhytkestoisuutta pohdimme kävellessämme  katakombeissa kaupungin alla. Tuhansia luita on kasattu maanalaisiin käytäviin vanhoilta hautausmailta kun nuo hautausmaat tarvittiin muuhun käyttöön.  Minulla oli outo vetovoima noihin käytäviin kulkemaan ja vuoden 1804 kohdalla sainkin erikoisen säväyksen sydämeeni. Se oli lämmin tunne, ei huono ensinkään. Ehkä vanhat luuni lepäsivät tuon vuoden osastolla,kenpä tietää... Tunnelma Katakombeissa oli harsomainen, mutta kovin kauaa siellä ei tehnyt mieli viipyä ja oli hienoa retken jälkeen hengittää jälleen raikasta ulkoilmaa maan päällä, 73 askelman ja pienen puuskutuksen jälkeen.

Kävimme tutustumassa myös ostostarjontaan, mutta keskusta Riemukaaren ympäristössä oli varsin hintavaa aluetta. Myös ruokapaikossa oli extrahinnat, mutta maistelimme kuitenkin Pakistanilaisia herkkuja ja hyväksi ne totesimme. Katakombien jälkeen matkasimme metrolla oikeustalon lähistölle ja hienoon Sainte Chapellen kappeliin, jossa kauniit ruusuikkunat kuiskailivat DaVinci koodistakin tuttuja pyhän geometrian kuiskauksia. Lovre jäi meiltä jonokammoisilta nyt kokonaan käymättä, mutta ulkopuolelta kävimme museota tietenkin ihailemassa. Monella nähtävyyspaikalla saattoi aistia vastikään tapahtuneitten terrori-iskujen tunnelman. Aseistettuja sotilaita oli vartiossa usessakin paikassa, tosin naisten käsilaukut tuntuivat olevan tärkeimpiä tarkastuksen kohteita kuin mikään muu...Elämänkukka...

Viimeisenä iltana Japanilainen ravintola sai meidät vieraakseen. Ravintola oli geisha-teemainen paikka, jossa kokki valmistaa ruuan asiakkaitten omassa pöydässä tuoreista antimista. Nam! Toinen tuon illan pysähdyspaikka olikin sitten vähän erilainen. Siellä nautimme juomia, kun pieni hiirulainen juoksi lattiaa ja etsi reittiä. Liekö ollut paikan lemmikki, mutta hauskat selitykset saimme tarjoilijalta asiaan. Hän vakuutti, että jokapaikassahan niitä hiiriä juoksee, jopa hänellä kotona on sellaisia...ja lopuksi hän nauroi, että olemme varmaan tyytyväisiä kun tulimme sinne vain juomaan emmekä syömään :)) Ja tälläkin herralla vieraan kielen puhuminen sujui kuin leikkiä vaan, ja naurua piisasi höysteeksi runsaasti.

Ennen matkaa olin lukenut erään Pariisilaisen julkisuuden henkilön ja mallin lausunnon siitä, miten ihmisen Pariisissa voi tunnistaa ulkomaalaiseksi tai ranskalaiseksi. Hän totesi, että monesti ulkomaalaiset yrittävät pukeutua liian täydellisesti: Pariisilaisen erottaa huolettomasta tyylistä ja hän totesi, että täydellisyyden tavoittelu kertoo huonosta itsetunnosta. Tämä oli minusta hyvä huomio. Pariisitar laittaa tyylikkäät tai huolettomat vaatteet päälle, patongin kainaloon ja astelee baskeri vinossa kaupungin katuja ollen tyytyväinen siihen mitä on. Täydellisyyden tavoittelu on illuusio tässä kaksinaisuuden maailmassamme.  Ehkä ranskalaiset ovat kuin ruotsalaiset, syntyneet hyvällä itsetunnolla varustettuina. Tästä me suomalaiset voimme kenties ottaa vähän oppia ja lakata miettimästä mitä jotkut muut ovat meistä mieltä. Olimmepa mitä kansalaisuutta edustavia tahansa olemme kaikki osa ihmisrotua ja eri näytelmissä näyttelemme erilaisissa rooleissa ja kulttuureissa, - epätäydellisen täydellisessä kauniissa maailmassamme.

Jos olet harkinnut matkaa Pariisin siltojen alle tai ylle, niin suosittelen. Ehkä kuitenkin kevät on se paras aika matkustaa. Tosin ei - sesonkinaikaan jonotuskammoiset voivata selvitä pienimmillä kärsivällisyysharjoituksilla. Ja tietenkin muistakaamme  Ekhart Tollen neuvo odotteluun: "Ei, en odottele mitään... Seison vain tässä nauttien omasta OLEMISESTANI ja sisäistä rauhastani."  Itsekin tein Ihmeiden Oppikurssin harjoituksia jonottaessani, jaoin Deeksaa ja vakuutin itselleni, että olen itse antanut kaikki merkitykset sille mitä näen.Näin ajaton aika kului rattoisammin ;)

Hotelli Minerven sympaattinen portaikko.

Vinkkejä matkaan: Pariisiliput. fi palvelusta saa lippuja retkille ja Mouling Rougeen, Lidoon ym.

TheFork palvelusta voi varata pöytiä ravintoloihin omalla kielellään netin kautta.

Hymy huulilla saat aina hyvää palvelua osaksesi.