Madeira - Onnellisten ihmisten saari

Kirjoitan tätä junassa matkalla Oulusta Helsinkiin. Matkan teko näyttää elämäni matkalla olevan yksi suosituimmista teemoista! Junamatkailussa on oma viehätyksensä. Hitaus, vaihtuvat maisemat, ihmiset erilaisine tarinoineen.. .Saapumisia ja lähdön tunnelmaa…

Madeiran tunnelmakin oli kiireetön. Ehkä eniten vaikutuin juuri ihmisistä siellä. Siksi totesin, että Madeira on onnellisten ihmisten saari: Rauhallisia ihmisiä, siistiä, upea luonto ja maisemat, turvallisen oloista ja ihanteellinen ilmasto, siinäpä paratiisin ainekset.

Matkustimme Madeiralle tammikuun 2013 loppupuolella ja lähdin avoimin mielin ja sydämin, vailla tiettyjä odotuksia. Toki olin lukenut etukäteen joitakin kertomuksia saaresta, mutta en ollut vieraillut aiemmin Portugalissa, jonka alle Madeirakin kuuluu, vaikka onkin itsehallintoaluetta.

Auton vuokraus oli hyvä idea, vaikkakin ensimmäiset retket istuin pelkääjän paikalla rystyset valkoisena penkin reunoista puristaen. Vaikka olen ollut Himalajan vuoristoteillä ja monilla muillakin, niin jostain syystä tämän saaren korkeuserot  ja kapeat tiet, sekä pitkät tunnelit tekivät kyllä suuren vaikutuksen! Onneksi kuljettajalla oli ja on kuitenkin vankka kokemus ratin takaa  

Ensimmäisen kokonaisen matkapäivän reitti vei rannikkoa pitkin vanhaan historialliseen kaupunkiin Machikoon sekä Canicaliin. Machikossa pääsimme yhdelle harvoista hiekkarannoissa lekottelemaan. Madeirallahan ei ole juurikaan hiekkarantoja, vaan rannat ovat kiviä ja uimaan mennään merivesialtaisiin tai hotellien uima-altaisiin. Machikon rannalle hiekka oli kuljetettu afrikasta saakka. Canicalin läheltä löytyi näköalapaikka, josta  avautuivat todella hurjat ja hurmaavat maisemat Atlantille. Sää vaihteli koko matkan ajan puolipilvisestä aurinkoiseen, niin myös tuona ensimmäisenä retkipäivänä. Kuitenkin kaiken kaikkiaan sää oli hyvä myös auringonoton kannalta, vaikka muuta olin hieman etukäteen ounastellut.

Toisen päivänä vietimme lähimatkailun parissa eli Funchalissa ja Monten kylässä. Funchalissa on monia kauniita kukkatarhoja ja niistä yhteen eli Jardin Botanicoon tutustuimme ensimmäisenä. Funchalin-Monten ja tämän Jardinin välillä kulkee köysirata ja maisemat ovat arvatenkin henkeä salpaavat! Henkeä salpasivat myös Kotkat, jotka lentelivät vuoren rinteitä vasten. Kaunista ja niin uljasta!

Monten kylässä oli ensimmäisen kirkkomeditaation aika. Neitsyt Marian patsaan vieressä seisoi kaunis mieshahmoinen enkeli, jonka tehtävänä oli välittää siunauksia…Näin sen ainakin koin kun henkisin silmin tuota enkeliä tutkiskelin.  Seuraava häkellyttävä näky Monten pikkykylässä oli joutsenpariskunta, joka lammella uiskenteli niin kauniisti. Rauha ja läsnäolon tila vallitsi tässä pienessä kylässä.

Emme uskaltautuneet kelkkakyytille Montesta vaan palasimme samoja jälkiä takaisin autollemme. Montehan on tunnettu kelkoistaan ja kelkkakuskeistaan. Ihmiset voivat siis laskea jyrkät rinteet alas puisilla kelkoilla, joiden kuljettaminen on ollut joidenkin sukujen hallussa jo vuosisatoja. Viran oli tapana siirtyä isältä pojalle, ainakin ennen vanhaan.

Madeiran saarella ei todellakaan ole tasaista kohtaa! On erikoista kun kävelee kaupungilla ja näkee jonkin kohteen alapuolellaan, mutta sinne pääseminen on kuitenkin työn takana, sillä reitit ovat kovin mutkalliset. Liikuntaesteisille en siis voi tätä kohdetta suositella. Muuten saari vaikutti olevan vanhemman väen suosiossa. Reppumatkaajia tai muuten kovin nuorta sakkia, ei juuri ainakaan sesongin tässä vaiheessa näkynyt.  Funchalin vanhan kaupunginkin kujilla oli sangen rauhallinen meno myös iltaisin.  Ja eräänä iltana toiveeni Fado-laulun kuulemisestakin toteutui kun paikallinen yrittäjä ja laulajatar nappasivat meidät pikkuruiseen ravintolaansa paikallisia herkkuja maistelemaan.

Henkinen prosessini vaati ilmeisestikin Fadon ja kohtaamisen ihanan Susanen kanssa. Olin läsnäolon tilassa ja meditaatioissa tuntenut enemmän kuin aiemmin, rakkauden Olemisen, rakkautena olemisen ja Jumalallisen äidin energian, Marian energian. Lisäksi matkalukemisenani ollut Sanna Suutarin heräämiskirja “Maailman lyhyin matka” sopi tähän kuvioon kuin nenä päähän! Kun pikkuruisessa ravintolassamme alkoi sitten Susanen sydäntäriipivä Fadolaulu kaikua, olin hetkessä myyty ja ymmärsin samalla, mikä merkitys suomalaisilla itkiäjänaisilla oli kulttuurissamme. He kokivat tunteita kuulijoiden puolesta tai auttoivat kuulijaa päästämään irti surusta tai mistä tahansa tunteesta, jonka oli aika tiedostamisen kautta tulla koetuksi.  Kun Susane alkoi laulaa tunsin kuin puukko olisi irronnut lapaluitteni välistä, tai vaihtoehtoisesti mennyt syvemälle ja sitten sulanut pois..Jotakin suurta vapautui. Taitava laulajatar lauloi tietenkin meille jokaiselle (neljälle!!) kuulijalle henkilökohtaisesti ja minun kohdallani luulen hänellä olleen vaistonvaraisen tietämyksen siitä mitä kaipasin tai tarvisin. Itkuhan siinä tuli ja lopulta halausten kera sain myös tämän taiteilijattaren musiikkia kotiin vietäväksi.

Muutenkin tuo ilta ravintolassa oli hauska. Kuin olemista osana musikaalia, sillä myös tarjoilijat lauloivat tarjoillessaan! Monipuolista väkeä!  Fadon ymmärtäminen ei tarvitse sanoja. Vaikka laulu kaikui portugalin kielellä, se meni suoraan sydämeen, ja sydän ymmärsi sen kielen.

Seuraava pidempi retkemme suuntautui vuorille ja kyliin. Matkan aloitti poikkeaminen euroopan toiseksi korkeimmalla jyrkänteellä Capo Cirao-nimisellä näköalapaikalla. Siellä maisemat ovat jälleen hengästyttävät. Vuori kohoaa suoraan merestä lähes 600 m. Tuntui hassulta seistä “tyhjän päällä” ja katsella Atlantin tyrskyihin. Se muistutti minua tosiasiasta, että itseasiassa olemme elämässäkin tyhjän päällä, ainakin jos luotamme pieneen egoomme. Sen sijaan Korkeamman Itsen opastuksessa asteleminen tuo varmuutta. Korkealla on turvallista, myös henkisesti ajatellen 

Jyrkänteen jälkeen matkasimme Sao Vincenten pikkukylään toiselle puolelle saarta ja aistimme tunnelmia tuossa vuorten ympäröimässä paikassa ja jälleen oli kirkkomeditaation aika. Tällä kertaa tunnelmat olivat vähän erilaiset kuin Montessa, sillä aistin tämän kirkon alla hautausmaata ja paikalla sieluja jotka eivät välttämättä olleet kovin tyytyväisiä olotilaansa. Siunauksin jätimme tämän paikan taaksemme ja nousimme uskollisen ajopelimme kyytiin. Matka jatkui todella serpentiinimäisen osuuden myötä kohden Santanan kylää, joka on tunnettu olkikattoisista taloistaan, joiden kaltaisissa asumuksissa paikalliset ovat asuneet jo 1400-luvulta lähtien.

Santana oli vähemmän, mitä ennakkomainonta kertoi. Pieni kyläpahanen jossa ei ollut juuri kunnon ravintolaakaan. Ainut käypänen paikka jonka löysimme tarjoili pitsaa moottorisahan säestyksellä.Bensan katku meni kurkkuun, mutta zen-mieleni totesi.. “Kaikki on sellaista kuin se on..ja hyvä niin…:” Santanan lähellä kävimme kokeilemassa myös Madeiran ehdotonta “must” juttua, eli Levadakävelyä. Luonto on mykistävä ja meditointi polulla antoi erikoisen kokemuksen luonnonhengistä tuolla alueella. Erikoinen oli myös kokemus siitä, kuinka tunsin maan kautta, että kauempaa on tulossa ihminen pitkin levadaa… nainen..ja myös sen minkälainen energia tuolla naisella on. Ja jonkin ajan päästä kahden ihmisen äänet kantautuivatkin kauempaa, mutta tuolloin kun tämän aistin, ei ketään ollut vielä näkyvissä tai kuuluvissa, vaan levadaa pitkin liukui tuon naisen energia tai aura… Hän lienee ollut voimallinen ihminen, mutta en jäänyt sitä todistamaan.

Matka kohden Funchalia ja hotellia jatkui ikivanhojen Lauri-Silvametsien lävitse. Samanmoisia metsiä oli kuulema jo dinosaurusten aikaan. Metsässä olikin todella raikas hengittää kun hetkeksi pysähdyimme aistimaan näitä tunnelmia.

Vielä vei matkamme yhteen pieneen kylään, vaikkakin vasta loman loppupuolella. Funchalin naapurikylä Camara de Lobos on tunnettu pontikastaan..hm.. Maistoin kyllä sitä ja en ole kuunaan mitään niin pahaa maistanut! Mutta saarella on varmasti monia muita, joita tämä kansalisjuoma jaksaa kiinnostaa, sillä perjantaisin ja lauantaisin tämän pienen kylän kujat muuttuvat suureksi juottolaksi kun sekä paikalliset, että turistit rientävät Lobosiin pontikan perässä. Meiltä tämä riemu jäi kokematta, mutta  Lidon alueen Irkkubaarissakin tätä nektaria sai siis maistaa jos tahtoi.

Loppuloma meni ilman autoilua, ihan levon ja allaselämän merkeissä. Suomen pitkä pimeä talvi toki tarvitseekin ajoittain “katkaisuhoitoa” auringon ja muiden elementtien avulla.

Totesin, että kun viime vuosien aikana on matkustanut lähinnä Egyptin ja Intian kaltaisissa kohteissa, oli todella VIRKISTÄVÄÄ sekin, että Madeiralla kaikki toimi ja oli niin helppoa. Ei taistelua matkalaukuista väkisin palvelujaan tarjoavien kantajapoikien kanssa.. Ei huijaavia taksikuskeja, ei likaa eikä rikollisia…Kaikki toimi hyvin, turvallista ja lokoisaa…kertakaikkiaan helppoa lomaa. Eikä faaraon kiroustakaan vatsataudin muodossa. Ruoka Madeiralla oli melko tavanomaista paikallisruuan suhteen, mutta me intialisen ja muunkin etnisen ruuan ystävinä löysimme kyllä hyviä ruokapaikkoja omaan makuumme. Paras intialainen ja mielestämme paras ravintola koko saarella oli nimeltään Taj Mahal, jonka ruokaa ei voi kutsua ruuaksi. Sille olisi keksittävä joku muu nimi, ehkä taivaallinen manna olisi sopivampi!

Myös shoppailua innostuimme harrastamaan paikallisissa suurissa ostoskeskuksissa ja viimeinen koko päivä kului keskikaupungin markkinoilla ja merivesialtailla Lidossa. Atlantin tyrskyt kallioseinämiä vasten olivat niin voimalliset , että haaveeni meressä uimisesta kariutuivat pieneen kastautumiseen. Uima-altaissa kuitenkin oli lämmitettyjäkin versioita!

Olen aiemminkin todennut, että jokainen matka on henkinen matka ja kaikki ajat ja paikat ovat meissä itsessämme. Mitä Madeira edustaa tietoisuudessani? Äitimaata, ikiaikaista hymyilevää pyhää luontoa, elementtejä meissä, kokonaisolemuksessamme. Onnellisuus on asenne: Ehkäpä Madeira  voi auttaa meitä löytämään tuon letkeän elämänmenon ja rauhan  sisimmästämme. Hymyilkäämme kilpaa kevätauringon kanssa, aivan kuten nuo onnellisen saaren asukkaat paratiisissaan