Katoavaisuuden kuiskauksia Pariisissa (eli se Vol 2 :)

Kuvassa Sacre Coeure

Matka edellisten elämien kunnaille on menestyksekkäästi koettu ja Suomeen palattu monta kokemusta rikkaampana. Etukäteen arvuuttelin tulisinko muistamaan aiempien elämieni kokemuksia tai muuta tärkeää, taikka vähemmän tärkeää Pariisissa ja kyllähän niin kävikin, vaikkei niin voimakkaasti kuin olin etukäteen uumoillut. Paremminkin tuli sellainen olo, että langat on solmittu ja myös Ranskan pastillit nyt nautittu karmallisesta karamellirasiasta loppuun saakka.

Siltojen alta näkymä Notre Damelle

Sää Valon kaupungissa oli talvinen, eli 2 plusastetta oli vähemmän kuin Suomessa lähtöpäivänämme. Tuuli sai pari astetta tuntumaan melko vilpoisalta, joten oli erinomaista luksusta, että 1800- luvulla rakennetussa hotellissamme (Minerve) oli kylpyamme, jossa saattoi päivän päätteeksi rentoutua sulattamaan jäseniään. Hotellimme sijaitsi Latinalaiskorttelilssa lähellä Notre Damea ja Seinen rantoja, eli todella hyvällä paikalla! 

Olin lukenut ennakoon matkakertomuksia ja kuunnellut tuttujenkin Ranska-tarinoita ja saanut käsityksen ylpeistä fransmanneista, jotka eivät suostu puhumaan englantia mistään hinnasta. Itse en puhu ranskaa enempää kuin tälle matkalle opettelemani 3 sanaa ja niillä pärjäsinkin mainiosti.Nämä sanat olivat päivää, anteeksi ja kiitos. Voin todellakin kumota etukäteismielikuvat ja todeta, että minun kohtaamani ihmiset olivat todella ystävällisiä ja puhuivat tai ainakin kovasti yrittivät puhua englannin kieltä. Kyllä vanha sanonta metsästä, joka vastaa niinkuin sinne huutaa, pitää edelleen paikkansa.  

No tuliko niitä edellisen elämän muistikuvia sitten matkan aikana pintaan? Kyllä vaan. Ensimmäisenä iltana kun kävelimme Seinen rantaa siltojen alla, alkoi taustalla pyöriä "nauha" edellisen elämän tapahtumista, joista nuo maisemat olivat tuttuja. Tuon elämän juonenkäänteet lienevät olleet melko vauhdikkaita ja dramaattisiakin ja myös mustalaisleristä ja esiintyvistä taitelijoista näin kuvia. Myös hotellissamme tapasin heti sinne tultuamme sen entisiä asukkaita, mm. vanhaan sotilaspukuun puetun herran. Hän vaikutti oikein kohteliaalta herrasmieheltä. Notre Dame on vaikuttava paikka, mutta pienen meditaation aikana siellä koin sen energoiltaan melko raskaana. Ensimmäisenä havaitsin Roomalaisen näköisiä miekkosia hevosineen ja myöhemmin selvisikin, että paikalla oli alunperin ollut Jupiterin temppeli.

Feerie!

Aivan toisenlaiset hyvin korkeat energiat ja enkelijoukot tapasimme seuraavana päivänä Montmartren Sacre Coeure - kirkossa. Siellä kuulimme myös nunnien laulavan ja tunnelmat olivat hyvin koskettavat. Tämä sattui olemaan syntymäpäiväni ja sainkin nauttia koko päivän hemmottelusta ja monenmoisista tunnelmista. Illalla suuntasimme Pigallen punaisten lyhtyjen alueelle illalliselle sekä legendaariseen Punaiseen Myllyyn. Saimme ensikosketuksen ranskalaiseen jonotusintoon kun erittäin paljon ihmisiä sulloutui Mouling Rougen odotustilaan odottamaan sisäänpääsyä, joka tapahtui puoli tuntia myöhässä. Kuitenkin jonotus tuntui olevan yksi  osa ohjelmaa, eikä esitys alkanut ennen kuin kaikki olivat turvallisesti pöydissään porejuomat  nenänsä alla. Mouling Rougessa totesin myös sen olevan hyvin tuttu ympäristöltään jo ennestään, mikään ei tuntunut yli sataan vuoteen juuri muuttuneen, paitsi esiintyjien paikka oli korkeammalla kuin "ennen vanhaan". :) 

Jonoja...jonoja...

Esitys oli huikea ja paljon muutakin kuin yläosattomia tanssijoita. Puvustus oli hieno ja puolisonikin pysyi hyvin valveilla kauniita tyttöjä ja pikkuruisia poneja katsellessa, vaikka oli etukäteen vireyttään vähän arvuutellut. Myös yleisö sai osallistua ohjelman tekoon ja se oli todella hauskaa katsottavaa!

Esityksen jälkeisenä päivänä meillä oli "day after" olotila ja virkistäydyimme kävelemällä noin 6  kilometriä ja jonottamalla pari tuntia Eiffelin tornin hissijonoissa, vaikka en ollut alunperin sinne aikonut edes mennä. Kuitenkin huipulle päädyimme ja voin vahvistaa vanhan sananlaskun; huipulla todellakin tuulee... Mietin kabareen esiintyjien työuran pituutta, sillä jokainen tanssija näytti olevan nuori ja kuin samasta puusta veistetty. Mitä tapahtuu tanssijattarille kun kukkein aika on ohitse?  

Kallokasojen rakentajat ovat olleet pieniä taiteilijoita...?

Tätä samaa katoavaisuutta ja elämän lyhytkestoisuutta pohdimme kävellessämme  katakombeissa kaupungin alla. Tuhansia luita on kasattu maanalaisiin käytäviin vanhoilta hautausmailta kun nuo hautausmaat tarvittiin muuhun käyttöön.  Minulla oli outo vetovoima noihin käytäviin kulkemaan ja vuoden 1804 kohdalla sainkin erikoisen säväyksen sydämeeni. Se oli lämmin tunne, ei huono ensinkään. Ehkä vanhat luuni lepäsivät tuon vuoden osastolla,kenpä tietää... Tunnelma Katakombeissa oli harsomainen, mutta kovin kauaa siellä ei tehnyt mieli viipyä ja oli hienoa retken jälkeen hengittää jälleen raikasta ulkoilmaa maan päällä, 73 askelman ja pienen puuskutuksen jälkeen.

Kävimme tutustumassa myös ostostarjontaan, mutta keskusta Riemukaaren ympäristössä oli varsin hintavaa aluetta. Myös ruokapaikossa oli extrahinnat, mutta maistelimme kuitenkin Pakistanilaisia herkkuja ja hyväksi ne totesimme. Katakombien jälkeen matkasimme metrolla oikeustalon lähistölle ja hienoon Sainte Chapellen kappeliin, jossa kauniit ruusuikkunat kuiskailivat DaVinci koodistakin tuttuja pyhän geometrian kuiskauksia. Lovre jäi meiltä jonokammoisilta nyt kokonaan käymättä, mutta ulkopuolelta kävimme museota tietenkin ihailemassa. Monella nähtävyyspaikalla saattoi aistia vastikään tapahtuneitten terrori-iskujen tunnelman. Aseistettuja sotilaita oli vartiossa usessakin paikassa, tosin naisten käsilaukut tuntuivat olevan tärkeimpiä tarkastuksen kohteita kuin mikään muu...Elämänkukka...

Viimeisenä iltana Japanilainen ravintola sai meidät vieraakseen. Ravintola oli geisha-teemainen paikka, jossa kokki valmistaa ruuan asiakkaitten omassa pöydässä tuoreista antimista. Nam! Toinen tuon illan pysähdyspaikka olikin sitten vähän erilainen. Siellä nautimme juomia, kun pieni hiirulainen juoksi lattiaa ja etsi reittiä. Liekö ollut paikan lemmikki, mutta hauskat selitykset saimme tarjoilijalta asiaan. Hän vakuutti, että jokapaikassahan niitä hiiriä juoksee, jopa hänellä kotona on sellaisia...ja lopuksi hän nauroi, että olemme varmaan tyytyväisiä kun tulimme sinne vain juomaan emmekä syömään :)) Ja tälläkin herralla vieraan kielen puhuminen sujui kuin leikkiä vaan, ja naurua piisasi höysteeksi runsaasti.

Ennen matkaa olin lukenut erään Pariisilaisen julkisuuden henkilön ja mallin lausunnon siitä, miten ihmisen Pariisissa voi tunnistaa ulkomaalaiseksi tai ranskalaiseksi. Hän totesi, että monesti ulkomaalaiset yrittävät pukeutua liian täydellisesti: Pariisilaisen erottaa huolettomasta tyylistä ja hän totesi, että täydellisyyden tavoittelu kertoo huonosta itsetunnosta. Tämä oli minusta hyvä huomio. Pariisitar laittaa tyylikkäät tai huolettomat vaatteet päälle, patongin kainaloon ja astelee baskeri vinossa kaupungin katuja ollen tyytyväinen siihen mitä on. Täydellisyyden tavoittelu on illuusio tässä kaksinaisuuden maailmassamme.  Ehkä ranskalaiset ovat kuin ruotsalaiset, syntyneet hyvällä itsetunnolla varustettuina. Tästä me suomalaiset voimme kenties ottaa vähän oppia ja lakata miettimästä mitä jotkut muut ovat meistä mieltä. Olimmepa mitä kansalaisuutta edustavia tahansa olemme kaikki osa ihmisrotua ja eri näytelmissä näyttelemme erilaisissa rooleissa ja kulttuureissa, - epätäydellisen täydellisessä kauniissa maailmassamme.

Jos olet harkinnut matkaa Pariisin siltojen alle tai ylle, niin suosittelen. Ehkä kuitenkin kevät on se paras aika matkustaa. Tosin ei - sesonkinaikaan jonotuskammoiset voivata selvitä pienimmillä kärsivällisyysharjoituksilla. Ja tietenkin muistakaamme  Ekhart Tollen neuvo odotteluun: "Ei, en odottele mitään... Seison vain tässä nauttien omasta OLEMISESTANI ja sisäistä rauhastani."  Itsekin tein Ihmeiden Oppikurssin harjoituksia jonottaessani, jaoin Deeksaa ja vakuutin itselleni, että olen itse antanut kaikki merkitykset sille mitä näen.Näin ajaton aika kului rattoisammin ;)

Hotelli Minerven sympaattinen portaikko.

Vinkkejä matkaan: Pariisiliput. fi palvelusta saa lippuja retkille ja Mouling Rougeen, Lidoon ym.

TheFork palvelusta voi varata pöytiä ravintoloihin omalla kielellään netin kautta.

Hymy huulilla saat aina hyvää palvelua osaksesi.

Pian Pariisiin Vol 1

Pariisi, traumojeni kehto. Näin ajattelin ja tunsin vielä jokunen vuosi sitten. Olen muistanut jo nuoresta lähtien monia "aiempien" tai muiden elämien kokemuksia ja Pariisi on ollut monen sangen vauhdikkaan ja dramaattisenkin tarinan näyttämönä. Vitsailinkin, että yleensä olen lähtenyt sieltä päätä lyhyempänä (giljotiinin kautta) tai muuten vaikkapa oman käden kautta, kuten viimeisimmässä tarinassa, jossa epätoivon ja syyllisyyden ajamana hukuttauduin talomme takana olevaan lampeen.  

Pariisissa olen tainnut elää myös ilotyttönä, ja luulenpa, että katakombit kaupungin alla ovat sangen tuttuja jo aiemmista kokemuksista, kuten myös Pigalle, punaisten lyhtyjen alue.  Tuohonkin Pigallen elämän näytelmään liittyy tasapainotus kuten karman kuvioissa aina. Eräässä tarinassa ilotyttö vei mieheni, toisessa olin itse ilotyttö, joka vei erään vaimon miehen... Näin Se joka elää, saa kokemukset aina kummastakin puolesta kokemuksesta ja ehyt ympyrä piirtyy tietoisuuden valkokankaalle, ilman alkua ja ilman loppua.

Jokunen vuosi sitten jopa ranskan kielen kuuleminen sai minut lähes voimaan pahoin ihan fyysisesti. Torjuin ajatuksenkin, että voisin joskus vielä matkustaa paikan päälle. Hyi kauhistus! Kunnes tajusin, että voin käyttää juuri mm. kielen kuuntelemista ja laulujen kuuntelemista hyväkseni nostaakseni tietoisuuteen vanhat tunteet ja kokemukset ja käydäkseni ne läpi vain tuntien, ilman sanallistamista tai analyysiä, josta liikkuvamieli niin nauttii.  Näin siis tein ja se kuuri oli erittäin puhdistava. 

Vähitellen aloin kuulla Pariisin kutsun ja miltein halusin matkustaakin sinne, mutta vasta viime vuoden lopulla asia todentui ja varsin matkan. Tunsin olevani valmis kohtaamaan entiset kotikulmat, joita varmasti on säästynytkin ihailtavaksi, sillä tuolla Valon kaupungillahan on todella pitkä historia. Viimeksi astelin Pariisin katuja vähän yli sata vuotta sitten, ja nyt palaan sinne takaisin. Jännää! Muistankohan vanhoja paikkoja, tai nouseeko lisää muistikuvia ja tunteita menneisyydestä, joka totisesti on ollut kirjava kuin mummon tilkkutäkki?

Matkallani tulee olemaan  myös muita teemoja, mm. jo kirjoitetun kirjan viimeistely ranskalaisilla teemoilla  ja tulevan kirjani pohjutus. Ideana on kirja jossa työstään luopunut iloyttö ja valastaan luopunut munkki kohtaavat ja henkistä kasvua varmasti syntyy, mutta kumpikohan on se suurempi opettaja? Se jää nähtäväksi, myöhemmin luettavaksi ;)  Pariisi on toki myös, ei vain traumojen, vaan romantiikan kehto. Tunnen, että olen elänyt siellä joskus myös puolisoni kanssa, jonka kanssa matkaan nyt lähdemme. Lisäksi pyhä geometria, ruusulinja, Lovren Mona Lisa ja monet muut asiat, DaVinci koodistakin tunnetut, ovat varmasti mukana kun kuulostelemme Pariisin kuisketta. Kuten myös kirpparit ja pienet katukahvilat.

Näin etukäteen koen, etten ole niinkään kiinnostunut tavanomaisista turistikohteista kuten Eiffelistä (Se rakennettiin vasta viimeisen raskalaisen elämäni jälkeen.) Vaan tahdon kokea syrjäkatuja, aistia Seinen rantojen tunnelmia, juhlia Mouling Rougen kabareessa ja kokea ne katakombitkin. Ja mieluusi annan mahdollisuuden suurelle johdatukselle, jotta koemme tietenkin juuri sen mitä nyt tällä kertaa Elämä Itse tahtoo meidän kokevan. Olen aina arvostanut pieniä eksymisiä matkoilla korkealle, sillä kaiken ei todellakaan tarvitse olla suunniteltua. Seikkailut kuuluvat elämään ennen kaikkea! (Varsinkin jos on hyvät kengät jalassa ja aikaa eksymiselle ;)

Jään siis kuulolle ja tulevan viikon lopulla nousen siiville kohti määränpäätä. Hotellimme on rakennettu 1800- luvun lopulla ja sijatsee lähellä Notre Damea, ehkä tuttuja seutuja sielläkin. Jatkoa tähän tarinaan siis luvassa, viimeistään kohta ellei jo aiemmin.

Henkiopas Adamoinin mukana Pelosta Rakkauteen

Onko Sinun henkinen kasvusi ainaista iloa, enkelin siipien havinaa ja rallatusta? Onko se päivänpaistetta ja ylimaallisia kokemuksia kursseilla tai meditaatioissa? Minun ei. Henkinen kasvu on toisina päivinä kaikkea tätäkin, mutta myös sitä ihan muuta. Niin kauan kuin seuranamme elämän matkalla on ystävämme ego, on päivänpaisteen lomaan taattu raekuuroja ja välillä olkapäällämme istuu se toinen kaveri hiilihankonsa kanssa, enkelin sijaan. Kuitenkin. Sitähän se henkinen matkamme juuri on: Tuon ego-harhan kitkemistä olemustamme pimentämästä, jotta sisäinen valo eli Todellisuus pääsee loistamaan kaikessa kirkkaudessaan. Henkiopas Adamon ottaakin meitä ystäviään kädestä kiinni ja opastaa uudessa kirjassaan Pelosta Rakkauteen askel askeleelta kohden Sydämen ääntä, pois pelkoon eli pimeyteen samaistumisesta ja siihen uskomisesta.

Vanhat Veda-kirjat määrittelevät egon täsmällisesti. Ego on tietämättömyyttä todellisesta Itsestämme. Jos ja kun meillä siis on tieto ja kokemus Itsestämme, meillä ei ole enää egoa, emmekä tarvitse tätä mielemme peräkammarien aikamiespoikaa enää mihinkään. Harha on poistunut. Mitä harha sitten todellisuudessa on? Mistä olemme tietämättömiä kun emme tunne todellista Itseä?

Valaistuneet kautta aikain ovat koettaneet kuvailla tätä Valoa, joka me jokainen ytimeltämme olemme, mutta he ovat todennäköisesti tuomitut epäonnistumaan. Miten voisimme mielen käsitteiden kautta kuvata sellaista, joka on täysin liikkuvan mielemme käsityskyvyn ja kuvattauuden eli käsitteiden tuolla puolen? Kuitenkin me jokainen olemme joskus saaneet kokemuksia egottomuudesta, minättömyydestä, rauhasta. Kokemuksia siitä mitä Olet, kun et ole mitään erityistä. Kokemuksen ylimaallisesta rauhasta tai rakkaudesta, joka on täysin vailla pyyteitä. Joskus luontokokemukset tai henkiset huipputilamme ovat yltäneet koskettamaan Valon ydintä meissä. Ja sitten egomme on tarttunut noihin huippukokemuksiin. Tapahtuu takertuminen sillä egomielemme pyrkii aina etsimään onnea ja välttämään kärsimystä. Kun takerrumme onneemme, se katoaa ja valuu pois kuin hiekka sormien välistä. Näin oivalluksesta on tullut kuollut kokemus, vanhaa tietoa tai pahimmassa tapauksessa uusi käsite henkemme valoa varjostamaan. Irti päästämisen taito lieneekin yksi tärkeimmistä oppia henkisen heräämisen vaihtelevilla poluilla.

Kun henkisen kasvun kuherrusvaihe on loppunut tapahtuu sama kuin hyvässä parisuhteesssa. Rakkaus ja todellinen yhteiselo voi alkaa. Sen jälkeen alkaa siis työ egon tunnistamiseksi ja sen tekemän myyräntyön havaitsemiseksi olemuksessame. Voimme tuolloin jopa tuntea taantuvamme henkisesti koska löydämme monia "ei niin ihania asioita" olemuksemme uumenista. Tämä johtuu kuitenkin vain siitä, että olemme alkaneet tuoda pimeyttämme valoon ja näin valaista alitajuntamme sokkeloita. Kun verhot vedetään ikkunan edestä pitkän pimeän kaamosjakson jälkeen kevätauringon paistaessa, niin tottahan huone näyttää erilaiselta!

Adamon pureutuu uudessa kirjassaan ehkä eniten juuri tähän valon tuomiseen pimeyttämme kirkastamaan. Ja eihän toki valoa tuoda kuten Hölmölässä aikoinaan säkillä kantaen pimeyden sekaan, vaan nimenomaan kohtaamalla pimeytemme muutamme sen valoksi. Siinä piilee transformaation, eli muodonmuutoksen taika. Adamon sanookin kirjassa: "Ja niin kauan kuin Pandoran lippaasi pysyy suljettuna, niin kauan kuin et uskalla kohdata “pahaa” itsessäsi, myös hyvä jää puolinaiseksi, sillä se mitä välttelet koituu kohtaloksesi. Siksi mestarinne julistikin: “Älä vastusta pahaa, mutta tee aina hyvää.”

"Pahan vastustaminen tekee siitä vahvemman. Se antaa “pahalle” arvon, jota sillä ei muuten olisi. Se antaa siis pelolle pontta ja egosi elää pelosta. Rakkaus on parasta lääkettä kaikelle pahaksi luokittelemallesi maailman unessa. Siunaa kaikki minkä pystyt siunaamaan. Ja jos et pysty siunaamaan jotakuta ihmistä tai kokemusta, anna se anteeksi itsellesi. Anteeksiantaminen on läheistä sukua rakkaudelle. Kumpikaan ei tule pakottaen, vaan ne kulkevat omia polkujaan."

Kun siirrymme Pelosta rakkauteen elämässämme, tapahtuu se nimenomaan lähimpiemme kautta ja kanssa. Ihmiset joita rakastat tai vihaat toimivat peilinäsi tällä matkalla, jolla opit näkemään valon varjojesi alta. Pyhistä Ihmissuhteista Adamon sanoo tähän tapaan:

"Oletko sinä sitä mitä näet? Varmasti. Se mitä näet “ulkopuolellasi” on peilikuvaa sille mitä on sisälläsi, siten maailma on näköisemme. Myös rakkauden saleissa kulkiessasi peileistä heijastuu oma kuvasi. Kun tuomitset kuvasi peilissä, jonka näet sisaresi tai veljesi kasvoilla ja kun yrität korvata sen uudella peilillä eli uusilla kasvoilla, et tule onnistumaan. Sillä uudestakin peilistäsi kuvastuvat samat omat kasvosi. Et voi muuttaa itseäsi muuttamalla peiliäsi, vaan muutat peilikuvasi hyväksymällä itsesi sellaisena kuin olet, juuri nyt.

Hyväksymisen taikasauvalla taiot kohtaamasi peilin heijastamaan kuvasi kauniisti takasin ja Pyhä Hetki luhistaa aikaa ja käsityksiä, valheita ja harhoja tieltäsi ja pudottaa sinut Oman todellisen Itsesi pinnalle, Rakkauden vakaalle maaperälle. Pyhyys on vieraanasi niin kauan kuin annat sen olla. Aina niin kauan kuin maltat olla pelkäämättä sen menettämistä. Ja heti kun yrität takertua siihen se katoaa.Niin liukas on Pyhyytesi ja niin vapaa rakkautesi, ettei se siedä takertumista. Anna sille se arvo, joka sille kuuluu. Anna arvo itsellesi niin huomaat, että pyhyytesi on aina kanssasi, että se oli aina kanssasi, vaikka luulit sen hukanneesi.

Näin kohtaamistasi peileistä, lähimmäistesi kasvoista, loistaa rakkaus sinua kohtaan ja tiedät, että se on Oma rakkautesi, joka on kaikessa, kaikkialla ja aina se sama."

Nykyisessä new age-uskomuksissa kuulee monesti sanottavan, että egoaan pitää rakastaa ja sen kanssa ystävystyä. Jos ego-minuus kuitenkin on tyhjää täynnä, miten voisit ystävystyä sen kanssa? Kun sen sijaan näet harhaisen minä-naamion toiminnan tuskaisenkin selvästi huomaat, ettei sellaista asiaa kuin ”minä” voida koskaan löytää. Sitä ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Tämä vaatii kuitenkin myös muuta kuin enkelien harpunsoittoa tai huippukokemuksia, vaikka nekin voivat kenties auttaa. Tämä oivallus vaatii ennenkaikkea rohkeutta nähdä itsensä ja ”sellaisuutensa”. Nähdä kaikki kuten se on, ilman mielen tarinointia tai kaunistelua tai rumistelua. Nähdä mielen taipumus tarinointiin ja liikkumiseen. Sen valheellinen puolustusmekanismi, sen valtava tarve olla poissa nyt-hetkestä ja viedä Sinut mennessään aina johonkin muualle kuin siihen aika-paikka-pisteeseen, jossa vain voit totuuden ja onnen löytää.

”Etsikää niin te löydätte”, sanotaan Raamatussa, mutta onko tämä egon vai Todellisen Valosi tunnuslause? Ehkäpä ainainen etsiminen pitääkin aarteen aina piilossa. Etsisitkö sormusta jos se olisi kokoajan sormessasi? Etpä tietenkään. Miksi sitten etsit onnea ja iloa tai valaistusta itsesi ulkopuolelta? Ulkopuoli on samaa kuin sisäpuolikin, mutta symboolisessa muodossa. Käänny ja näe itsesi, sanoo Adamonkin kirjoissaan. Näkemällä sen mitä et ole, eli egosi harhaisen toiminnan tulet viimein näkemään tai paremminkin olemaan se joka Olet; Oma Itsesi eli Mestari.

Tätä mestaruutemme hyväksymistä Adamon myös uudessa kirjassamme peräänkuuluttaa. Sanoihan jo Nelson Mandela aikoinaan, ettei ihminen pelkää niinkään pimeyttään, vaan valoaan. Samoin tuumailee Adamonkin:

"Ihminen pelkää omaa itseään eniten. Ei niinkään “ulkoisia” uhkia, vaan sisäisiä. Ei ihminen pelkää vihaa niin paljon kuin todellista rakkautta, eikä lainkaan niin paljon pimeyttä ja pienuutta, kuin sitä, että pitäisi ottaa vastuu omasta mestaruudestaan: Kantaa vastuu omasta Jumaluudestaan ja siitä ohjaako pelko vai rakkaus elämän teitä." Ja Adamon vielä jatkaa samasta teemasta:

"Hän joka ei ole uskaltanut kohdata pimeyttä ja pelkoa itsessään ei tule koskaan rakastamaan kuten Jumala rakastaa. Pimeys on nähtävä ja ei tule jäädä vain tähän. On uskallettava myös pimeyden tuolle puolen, valoon. On uskallettava nähdä oma valonsa. Oma rohkeutensa, rakkautensa. On uskallettava myöntää, ettei tarina uhrista olekaan asioiden todellinen tila. On hyväksyttävä, että juuri Sinä näet omaa untasi, ei kukaan muu sitä näe sinun silmiesi lävitse. Ja tämä tuo suuren mahtavan vapauden!

Vapauden olla oman elämänsä mestari. Ego ei tuota mestaruutta voi koskaan lunastaa, mutta Sinä Itse tulet sen kyllä tekemään, ennemmin tai myöhemmin ja tuolloin voit katsoa itseäsi peiliin ja sanoa täysin rauhallisesti ja tarkoittaen: “Minä todella rakastan sinua”. Ja sen jälkeen sinulla on myös kyky toimia tuon rakkauden mukaisesti: Sanat ovat sanoja, älä jää vain niihin. Teot kertovat sinulle Itsellesi kuinka paljon itseäsi rakastat ja ne tuovat sinut myös lopulta kotiin, tosi Itseesi."

Nyt on siis todellakin sen aika! Aika ottaa ohjat käsiinsä ja olla oman elämänsä mestari. Aika lopettaa uskominen uhreihin tai syyllisyyteen. Vain ego kaipaa syyllisiä, Jumala ei koskaan syyllistä ketään. Tuollainen ajatuskin on täysi mahdoton sille joka on Rakkaus. Ja Sinä olet Se.

Lisää näistä teemoista Adamonin uunituoreessa kirjassa Pelosta Rakkauteen. Kirjaa saatavilla kirjailijalta: marjut.moisala@gmail.com, Ultrasta ja kustantajalta Bod.fi. 

Tervetuloa astumaan Adamonin ohjauksessa vakaa askel kohti vapautta ja mestaruuttasi.  

Tämä artikkeli julkaistu Ultrassa numero 10/2014.

TUOMION UNET OVAT LOPPUMATTOMIA

Kuluva syksy on ollut minulla taas unijoogan aikaa. Olen joogaillut ryhmän  kanssa, jota samalla siis ohjaan. Unet niin päivällä kuin yöllä ovat kertoneet paljon. Tärkein teema kuluneen syksyn aikana on ollut Tuomion unet. Tämä Putous-ohjelmassakin monesti niin dramaattisesti lausuttu sana kuulostaa korvaan kovin lopulliselta, joltakin jota kaikkeen ihanaan ja kivaan positiiviseen ajatteluun panostava henkinen egomme ei halua kuulla. Nyt kuitenkin..hän jolla on korvat, kuulee..

Unessani Unijooga kirjan kirjoittaja Tenzin Wangual opetti minua aiheesta, joka on tuttu Ihmeiden oppikurssista. Uusimpaan Adamon-kirjaan laitoin tuon IOK.n kohdan myös heti alkulauseeksi, jotta totuus ei unohtuisi. Tenzin W opetti unessani, että niin kauan kuin ihminen tuomitsee mitä tahansa asiaa elämässään, siis päiväunessaan, hän pysyy unessa eikä herää. Sillä juuri tuomitseminen pitää meidät unessa. Ja jotta voimme tuomita, täytyy meidän ensin langeta uskomaan, että kokemamme uni on totta. Kukaan, joka todella oivaltaa etteivät tämän päiväunielämän juonen käänteet ole lainkaan todellisia vaan mielen tuotetta, ei samaistu tuomitsemisen tarpeeseen ja eli putous-kielellä sanottuna hän on saavuttanut immuniteetin :)

Mitä tuomitseminen sitten on? Ei se ole sitä, että ankarasti arvostelemme jotakin "pöljää" mitä maailmassa näyttää tapahtuvan päivittäin, vaan myös lievemmätkinin samaistumisen kohteet ja arvioinnit toimittavat tässä tarkoitettua tuomitsemisen tarvetta. Egomielen mekanismi on tuomitseminen, analyysi ja arvionti. Se on automaattista ja ongelma ei ole vielä tämä, vaan probleema syntyy silloin kun on JOKU, joka ottaa kaikki elämänteatterin esitykset ja omat ajatuksensa vakavasti, USKOO niinhin ja samaistuu.  

Eräässä unessani minua opetettiin myös anekdootin keinoin. Yöunessani oli NIIN tajuttoman karrikoituja henkilöhamoja, että siinä vaiheessa olisi jo pitänyt herätä ja ymmärtää, etä unessahan sitä ollaan. Minä kuitenkin samaistuin tähän erikoiseen esitykseen ja sain sen lopuksi kuulla anekdootin tarkoittavan juuri karikatyyristä hahmoa tai asiaa, joka aiheuttaa monesti voimakkaita reagtioita katsojassaan, eli sen kuuluisan samaistumisen ja uskomisen, että uni on totta. Sama pätee niin päivä- kuin yöunissa. Päiväunemmekin on monesti täynnä tällaisia anekdootteja, joihin uskomme ja joita ihmettelemme...No huh huh!

Tenzin W opetti minulle myös uusimman kirjansa Hertätä valoisa mieli- mukaisia näkemyksiään "vaivapuheesta" ja  "vaivannäkemisestä" kun yritämme ponnistellen luoda jotakin elämäämme, emmekä seuraa sisäistä virtausta. Täytyy myöntää, että tällaiseenkin taas vaihteeksi sorruin, vaikka luulin jo päässeeni "elävien kirjaan" tämän asian suhteen. Oppia ikä kaikki!  Kirjassaan TW käyttää Vaivapuhe ja Vaivatekeminen termejä joilla hän tarkoittaa samaa kuin Tolle kirjoissaan puhuessaan kärsimyskehosta. Ihminen voi ponnistella ja pinnistellä ja nähdä paljon vaivaa järjestääkseen itselleen jonkun asian, kuten minä tein hoitohuonetta etsiessäni. Ja helpompi keino olisi vain luottaa, että se järjestyy, tekemättä sen kummemmin mitään. Näin olisi minunkin asiani järjestynyt, mutta se selvisi vasta myöhemmin, eikä luottamukseni tainnut riittää aivan sinne asti asian odottamiseen. 

Unet ovat siis olleet todella ohjaavia ja pakottaneet tänäkin syksynä kysymään yhä uudelleen KUKA on se joka näkee tätä unta?   Kainuussa vastuu on kuulijalla, mutta meillä uniplaneettaisilla vastuu on näkijällä. Eihän kukaan toinen näe meidän untamme, ei siinä muodossa kuin sen näemme.

Kuten  Ihmeiden oppikurssi opettaa "Jumalan poika" eli sinä ja minä herää kun hän ei enää tuomitse. Eli kun hän ei samaistu harhaan, ei arvostele, eikä usko uniinsa.. Vaan siunaa, antaa anteeksi ja muistaa NAURAA hassuille asioille, tapahtumille, sattumuksille ja hahmoille joita unimaa kantaa päällään. Meillä on jatkuvasti mahdollisuus valita, katsommeko elämän teatterin esityksiä Pyhän henkemme vai egomme silmin. Rakkauden vai pelon silmin. Jokaisella hengen vedolla voimme valita kumpia silmälaseja käytämme, egon vai ITSEN. Mutta kuka muistaa tämän sillon kun elämä antaa täydeltä laidalta? Esimies potuttaa, murrosikäiset ajavat hulluuuden partaalle ja televisiosta tulee tarinaa uusista terrori-iskuista? Ja juuri SILLOIN se tulee kuitenkin muistaa, ja ellei sillä siunaamalla sekunnilla, niin heti seuraavalla. Siunaus ja muistutus itselleen siitä, että katselemme elokuvaa eli hengen valkokankaalle heijastuvia kuvia jotka mielen projektio sinne heijastaa jatkuvasti... Kenen mielen projektio siis sinun unesi on?  

Tämä kysymys tuo vapauden, jota olet aina etsinyt. Ei yhteiskunta, Jumala tai verottaja tai naapurisi ole syyllilnen ongelmiisi. Ei "maailma" ole hullu: Eihän sitä ole edes olemassakaan, ellei ole sen havaitsijaa. Kenen maailma se on, jos se havaitaan? Kuka on havaitsija? Havaitsija ja hänen maailmansa ovat yksi.

Oppaani opettivat ensimmäisenä asianaan minulle kun kanava avautui heihin yli 20 v  sitten: "Ole vain oma itsesi, samaistumatta harhaan."

Se on todella hyvä ohje edelleen, tänäkin päivänä, meille kaikille. Ja kun kysyin mitä on harha. Sain vastauksen: "Kaikki ajatukset ja emootiot, kaikki reagtiot ovat harhaa. Kun olet oma itsesi etkä samaistu, niin mitään muuta ei tarvita. Olet tullut kotiin, josta et koskaan poistunutkaan."

Hienoa. Muistan tämän kun seuraavan kerran koen tarvetta arvioida kapeakatseisesti mitä tahansa hulluutta, jota näyttää maailmassa riittävän. Tai ainakin heti seuraavalla hetkellä sen muistan. Jotta vapaudun, eikä minua enää ohjaa...TUOMIO!    :)

Ihanaa viikkoa ja hyviä hetkiä Sinulle elämän teatteriesitysten parissa! Mekin unijoogassa saamme pian siirtyä alitajunnan tutkimuksista Valkoisen valon pariin..Jihaa...!

PS Jos tämäntapaiset asiat kutsuat sinua, eli vapautuminen syyllisydestä ja elämän näkeminen..OIkein päin, niin Pelosta Rakkauteen ryhmässä on veilä pari paikkaa. Myös yksityisiä ohjauksia aiheesta tarjoan samalla teemalla.  marjut.moisala@gmail.com

HENKEÄ JA TIETOA HELSINGISSÄ 2014

Harvemminhan sitä tulee kirjoitettua matkakertomusta niin tavanomaisesta matkakohteesta, kuin supisuomalainen kaupunki lokakuussa, mutta nyt ajattelin sellaisenkin tehdä. Kyllähän armas pääkaupunkimme ansaitsee tällaisen kunnian. Mausteena messutunnelmia Hengen ja tiedon messuilta ja pohdintaa Elämä nimisestä päiväunesta.

Minut oli kutsuttu luennoimaan ja pitämään työpajaa mesuille, joten ajattelin, että lapsityövoiman käyttäminen kirjamyynnissä on varmasti paikallaan ja samalla pääsemme lomailemaan Helsingin sykkeessä. Norskin punavalkoisin siivin lensimme Helsinkiin ja lentokenttätaksilla jenkkiperheen kanssa matka jatkui Radisson Seaside hotelliin Ruoholahteen. Hotelli oli minulle ennestään käymätön paikka ja se yllättikin positiivisesti! Näkymä perhestudion ikkunasta ja ranskalaiselta parvekkeelta oli venesatamaan ja merelle, mii laik!

Nuorison tärkein matkailukohde Helsigissä kuului olevan Starbucsin kahvila, joka sijaitsee  Akateemisen kirjakaupan yhteydessä: Tämä tuntuu olevan muotihitti 12-14 vuotiailla tytöillä varsinkin, sillä kun tämä toinen suomeen tuotu kahvila avattiin olivat kadut kirjavana teinityttöjä, jotka jonottivat kuulemma näitä jenkkikahvilan kaloriherkkuja. Kahvilassa siis minäkin pääsin vierailemaan ja kuulemaan kassalla kysymysen tuleeko kahvini kahvilla vai ilman :) No kahvillahan se tuli ja koska sää suosi todellakin lokakuussa niin pääsimme nauttimaan herkkua ihan terassin puolella! Poikani tosin ahdistui paikan tunnelmasta, sillä siellä oli aivan liikaa pissiksiä :)

Loppuaika kuluikin ostosparatiiseihin tutustuessa ja se onkin Helsingin matkojen taattu tuliainen, että rakot löytyvät jaloista kaiken kävelemisen jälkeen.

Toisena Helsinkipäivänä huomasimme ettei keskustassa kiertely enää maistu. Nähtävyydet ovat melko tuttuja ja monesti nähtyjä siellä ja sää verotti myös menohaluja, sillä torstain terassikelit vaihtuivat perjantain sateisiin. Hietalahden torikin loisti tyhjyyttään mutta kauppahallissa sentään päästiin kunnon tunnelmaan. Kirpparillekin löydettiin sopivasti.  Hotellin edessä on raitiotievaunun päätepysäkki, eli todella kätevä sijainti vaikkei tuo hotelli ihan keskustassa olekaan. 

Muumeillakin on oma kauppa.

Lauantai olikin meillä työpäivä, eli meille oli messujärjestäjän puolesta luvattu pöytäpaikka kirjamyyntiä varten. Saavuimmekin messuille Helsingin yhtenäiskoululle jo aamustapäivin ja aamujumpat saimme heti kun raahasimme pöytiä ja tuoleja omalle paikallemme ja tuntui, että viidakon lait vallitsivat, sillä niin voimakkaasti eri luokissa olevat ihmiset pitivät kiinni "omista"  kalusteistaan!  Tämä kuulema sakotuskäytännön takia.

Tämä oli muistini mukaan 5. kerta näillä ehkä Suomen suurimmilla rajatiedon messuilla, joilla on pitkä historia jo uranuurtajana. Nyt panin merkille, että messuväkeä oli vähemmän kuin aiemmilla messuilla ja tämä oli usealla meitä jututtaneellakin puheenaiheena. Kenties alan tapahtumia on nykyisin jo niin paljon, että kaikkiin ei väkeä riitä aivan entiseen malliin. Kuitenkin tuttuja ja tuntemattomia tapasimme ja väkeä riitti sopivaan tahtiin myös meidän pöytämme ympärillä. Ja nuorisokin pääsi tekemään töitä palkkansa eteen :) 

Päivän parasta antia olikin jutustelut ihmisten kanssa, niin käytävillä kuin työpajassakin. Luentoni aikana aika tuntui rientävän aivan liian nopesti ja paljon jäi sanomatta, mutta ehkä se ydin sisäisestä sateekaarestamme tuli kutekin kerrottua ja toivon mukaan lisäsimme jälleen hieman sisäisen valomme loistoa!

Serkkutyttöni Piku saapui pikkuapulaiseksi ja meitä moikkaamaan loppupäiväksi ja kun tapahtuma oli ohi kiisi nälkäinen joukkomme jälleen taksipalveluita rikastuttaen kohti Mexikolaista ruokaa eli Cantina West sai medät vieraakseen. Tämä oli nostalginen juttu, sillä olimme käyneet paikassa viimeksi noin 10 v sitten jolloin se jätti hyvän vaikutelman. Nyt paikka oli tupaten täynnä ja meille ei olisi ollut lainkaan sijaa, mutta paikka löytyi kuitenkin ylimääräisenä ja omistaja sanoi useaan kertaan, että meillä on piikki auki, joten pitihän siihen piikkiin sitten jotakin  laittaa ja paikassa viipyäkin. Ruoka oli edelleen maistuvaa ja olut tietenkin myös :)

Yökävely kapungilla näytti jälleen uuden puolen Helsingistä kun arjen kiireiset robotin tavoin kulkevat ihmiset olivat rentotuuneet ja syksyinen sää lämmin. Meillä tuli ihan sellainen olo, että olemme ulkomailla!

Pikku-Nepalissa

Kokonaisuutena matkat avartavat aina ja tuovat vaihtelua arkeen, niin myös nyt. Kuitenkin kotiin on aina mukava palata, jotta voi sitten taas lähteä uusiin seikkailuihin kun aika on.

Työpajassani messuilla juttelimme paljon elämän näkemisestä unena. Tämän Helsingin matkani aikana Unijoogaryhmän teemana olivat vauraus-unet. Ja kun katselee tätätkin matkaa unena, niin kyllähän se melko vauraalta vaikutti. 

Ajoimme taksillakin enemmän kuin laki sallii  ja asuimme kuin kuninkaalliset ja emme säästelleet missään. Nyt kun lähdemme uniryhmän kanssa jatkamaan yhteistä unimatkaamme, on vuorossa rohkeuden kehittäiminen, joten arkikin voi olla taas vähän toisenlaista. Mutta aina se on sitä samaa: Unta jota uneksimme kaikilla olemisen tasoillamme. Kunnes on tullut aika herätä todellisuuteen, Henkeen. 

Hyviä matkoja meille kaikille olemassaolon avaruudessa, Sisimmässämme, jossa kaikki ajat ja paikat sijaitsevat. <3

Kotka laskeutui Syötteelle ja Sydämiin

Vuoden valoisin aika kutsui jälleen noin seitsemänkymmentä Kotkan henkistä ystävää koolle Atte ja Toini Särkelän kodalle Syötteelle. Tällä kertaa teemana oli 
"Taivas kohtaa Maan".

Tapahtuman suojelija henkioppaani Kultainen Kotka ja Kotka-ryhmä kutsuivat meitä viimeksi kolme vuotta sitten vastaanottamaan Uutta Kultaista Aikaa, ja nyt jälleen toteamaan Velimartin Keitelin alustuksenkin nimen mukaisesti "Maailma loppui ja olemme täällä - Vai olemmeko?" Tämä todellisuuden eri puolien pohtiminen olikin lauantaipäivän kantava teema kun Olli Pajula aloitti valottamalla aihetta  "Voiko ufokontaktejakin selittää kvanttifysiikan keinoin".  

Markku Koskela jatkoi saman teeman pohtimista omassa esityksessään ottaen mukaan myös muinaisten Vedojen näkemyksen aiheeseen. Onko olemassa havaitsijasta riippumatonta todellisuutta? Ja olemmeko me oikeasti "täällä" vai illuusiossa, mielen tai tietoisuuden sisällä. Onko kaikki sittenkin vain AJATUS Jumalan (tai meidän) Mielessä?  Samaa aihepiiriä jatkoin minäkin omassa osuudessani, mutta hieman käytännön tasolle tuotuna chakrojen, eri kehojemme ja tietoisuuden kautta.  Vimeaikoina harjoittamani unijooga on todella hyvä keino kokea ajan ja paikan harhainen luonne ja se, että kaikki todellakin on unta, olimmepa millä "tasolla" tai koimmepa minkä kehon kautta tahansa sen, mitä kulloinkin koemme ja kohtaamme. Ihmeiden oppikurssinkin edustama elämän näkeminen unena on tuttua todellakin jo ainakin 6000 vuoden takaa, Vedojen ei-dualistisista opetuksista.

Lauantaina minun jälkeeni esiintyi Mia, joka kertoi sitten Onenessista ja henkisestä heräämisestä ihan omakohtaisestikin. Mitä se vaatii, että harha katoaa ja illuuusio hajoaa ja miten sen voi kokea omassa elämässään? Totesimme, ettei se toki aina ruusuilla tanssimista ole, tai jos onkin, niin on muistettava, että niissä ruusuissa on piikkejä joita egomielemme on kaiken kauneuden sisään piilottanut. Tässä maailmassamme, jossa kuvittelemme elävämme, mikään ei todella ole sitä miltä se ensialkuun näyttää. Deeksat joita me ykseyden siunauksen välittäjät jaoimme Mian esityksen lopuksi tuntuivat kuitenkin todellisilta ja voimallisilta :)

Lauantain virallisen ohjelman päätti ufotutkija Tapani Koivulan Kosmnen kosketus ja hänen vetämänsä keskustelu, aiheena kaikki mahdollinen Maan ja Taivaan väliltä.

Aloitimme lauantaipäivän Kultaisen Kotkan tervehdyksellä, jonka olin etukäteen häneltä kanavoinut. Vietimme myös hiljaisen hetken, sillä yksi oli joukosta poissa kun kaikissa Syötteen tapahtumissa jo vuodesta 1997 mukana ollut ufokontaktihenkilö ja -  tutkija Anja Iisakka poistui joukostamme viime vuoden loppupuolella. Anja varmasti sai siunauksemme ja valon, jota lähetimme, sillä onhan aika ja etäisyys harhaa ja kvanttitodellisuudessa, jota Wilcock Lähdekentäksikin kutsuu, olemme aina Yksi.

Tapahtuma oli etukäteen jo pitkään täyteen varattu, sillä Kota vetää vain noin 80 kansalaista ja kuitenkin se on paikka, jossa tahdoimme yhteistä aikaa viettää, virallisempien tilojen sijaan. Kuitenkin viimeisen viikon aikana alkoi kummallinen peruutus ja uudelleenvarausrumba, jopa niin että kovasti odottamamme Markku Backman vaimonsa kanssa joutui jäämään pois tapahtumasta sairastumisen takia. Kuitenkin tästä huolimatta oli tapahtuman avannut voimarummutus kurkkulauluineen ja huilunäänin vahvistettuna todella voimakas kokemus meille kaikille. Saattoi aivan kuulla siipien kahinaa kun valtava Kotkan hahmo laskeutui kotaan ja Sydämiimme.  Vaikka perutuuksia tuli, oli tunnelma erittäiin tiivis ja jokainen oli varmasti aivan oikeassa paikassa oikeaan aikaan NIin hyvin johdatus toimi ja asiat etenivät, kuten aina ennenkin, täydellisesti!

Iltajuhla kodalla toi esiin monia taiteilijoita, soittajia ja laulajia kun Eagle Spirit - bändi pisti parastaan. Huuliharpisti Velimatti Mathlin kiskaistiin suoraan ulko-ovelta soittamaan ja Kaija tanssilattialle, mitäpä sitä turhaan ensin majoittumaan, kun voi riehua iltahumussa Kotkan hengessä:) Verkkokalvoilleni tallentui myös kuva kodan iki- nuorista  isännästä ja emännästä Atesta ja Toinista twistaamassa 50-luvun malliin. Wau! Sekin todella ihana näky,  jota en unohda.

Paljon tapahtui jälleen myös öiden aikana. Syötteellä unimaailma muuttuu ja monesti voi ihmetellä nukkuuko ollenkaan vai onko jossain ihan muualla ja jos on, niin missä tuo "muualla" sitten onkaan...

Sunnuntaina teema vaihtui hyvin tunteikkaaksi heti aamumeditaation jälkeen. Velimartinin luennon aihe oli mennyt uusiksi, kuten viisasta onkin tarttua hetkeen ja antaa vaikkapa unien ohjata. Esitys oli hyvin koskettava, tunteisiin vetoava ja sisälsi myös akustisen kitaran ja Velin oman laulun, jonka hän oli tehnyt oman elämän haastavista tilanteista. Monelle tähänkin lauluun oli varmsti helppo samaistua. Tunnevalmentaja Kaija Virho jatkoi heti Velimartinin jälkeen ja sai yleisön sekä tuntemaan, että nauramaan. Harjoitukset olivat hyvin tehokkaita ja nautimme kovin paljon!

Kyläyhdistyksen naiset olivat pistäneet parastaan kumpanakin päivänä, jotta saimme huuhailla täysin vatsoin. Kylätalolla saimme syödäksemme herkullista keittoa lisäkkeineen ja lauantai-iltana vielä nautimme lätyistä kodan pihamaalla. Totesimme, että tapahtumamme oli varmasti myös kyläyhdistyksen kannalta tosi hyvä juttu, sillä tokihan kylätalon ylläpito kaipaa talkooväen lisäksi myös sitä maallisempaa kahisevaa.

Sunnuntain tunnelmat syvenivät hetki hetkeltä. Velimatti Mathlinin alustus Oleutumisesta, läsnäolosta,  toi meidät samalla takaisin lauantain Vedanäkemyksiin todellisuudesta ja kokemamme maailman todellisuudesta sekä tietenkin lempilapsemme ego-mieli sai myös huomiota, jota se varmasti aina kaipaa. Velimatin sanoin: "Suhtaudu egoon kuten lapseesi ja kasvata sitä samoin..." Todellakin rajat ja rakkaus lienevät parhaat aseet egoriepumme varalle.

Sokerina sunnuntain ohjelma-sopan pohjalla oli ääniryhmä Heijastuksen esitys, joka vei ainakin minut todella syviin vesiin ja veti koko joukon sanattomaksi. Tästä olikin hyvä jatkaa  ohjaamaani Kultaisen Kotkan ja henkitason kanavointiin ja meditaatioon, jonka aloitimme jälleen rummutuksella. Mirjan sanoin "Super-Merkaba" aktivoitiin ja saimme kokea hoitavan ja tasapainottavan energian sekä vastaanottaa muutaman viestin henkitasolta. Krista ja Velimartin jatkoivat myös kolmen vuoden takaisen tapahtuman symboliikkaa ja teemaa tietoisuuden-  eli Ra´n silmästä, joka koristaa pyramidin huippua ja tulkintamme oli, että on aika lopullisesti luopua vanhasta ja ottaa vastaan Uusi Aika, Itsessämme.

Kultainen Kotka muistutti meitä jälleen veljeyden ja sisaruuden merkityksestä ja sen ulottamisesta, ei vain muihin maanpäällisiin rotuihin, vaan myös muihin luontokuntiin ja todellisuuksiin. Elisen ja Velimartinin havaitsema Isiris niminen nainen kehoitti meitä kunnioittamaan toinen toisiamme ja minun kanavoimani Amenhotep kertoi jälleen tärkeästä ARMON merkityksestä elämässämme. Ellemme suostu olemaan armollisia itsellemme, ei kukaan voi pakottaa meitä elämään kevyemmin ja ottamaan vastaan sen kaiken hyvän jonka ansaitsemme. Valinta on omassa kädessämme, tai tietoisuudessamme. Valitsemmeko edelleen pitkällisen karman tien vai olemmeko jo saaneet tarpeeksemme karmasta ja valmiit vastaanottamaan Armon ja Siunauksen. 

Matkalla takaisin Ouluun hoksautti Velimartin minua ja Markkua siitä mitä Armo on, kun sana luentaan lopusta alkuun.. OM- RA

Jännä juttu tämäkin:)  Jokatapauksessa Syöte vaikutti jälleen todella tehokkaasti. Prosessit varmasti myös jatkuvat monella meistä Syötteen jälkeenkin. Kun tulin kirkkaaseen valoon tapahtuman päättymisen jälkeen kodasta, tuntui kuin olisin tullut ulos kohdusta. Kaikki oli hyvin kirkasta, värikästä, uutta. 

Emme voi astua samaan virtaan kahdesti. Eikä Syötteen voimakaan ole aina samanlainen. Aina se  on kuitenkin  hyvin antoisa ja kenties kuulemme vielä jatkossakin Syötteen ja Kotkien kutsun. 

Ihanaa Juhannusta Sinulle toivottaen ikuisesta nyt-hetkestä käsin Marjut

COSTA BRAVA -AURINGON HELLIMÄ RANTA

Kuluvan vuoden toinen ulkomaanmatkani suuntautui kuinka ollakaan myös Espanjaan, vaikken mikään erityinen Espanja-fani koe olevanikaan. Tällä kertaa Alicanten valikoitumiseen kohteeksi oli aivan järkisyy: halvat lennot suoraan Oulusta. Tietenkään mikään ei tässä maailmassa ole sitä miltä se näyttää, eli tuskinpa me ihmislapset ohjaudumme mihinkään paikkaan "sattuman sanelemana" ja usein vain luulemme jonkin järkisyyn johtaneen tiettyyn valintaan, vaikka tosiasiassa taustalla saattaa olla mitä erilaisempia syitä.

Santa Barbara

Matkamme tarkoitus ei kuitenkaan varsinaisesti ollut kokea erikoisen paljon tai retkeillä, vaan päätarkoitus oli juhlia viiden naisen eli "Suomutiimin" 20-vuotista yhteistä taivalta ja ystävyyttä. Kukaan meistä ei toki ole vielä kovinkaan iäkäs, joten sikälikin näin pitkä yhteinen taival herättikin  meissä kummastusta :) Vaikka aikaa ei ole, se tuntuu rientävän. Lapsista huomaamme sen kulun, vaikka itse koemme olevamme ajattomia olentoja, seikkailulla unessa ja näytelmässä nimeltä Maailma. 

Herukkuja!

Matkamme pääkohde oli Alicante, joka on matkakohteena varmasti verraten tuore ainakin meille suomalaisille. Ainakin jos verrataan Mallorcaan ja moneen muuhun suosikkikohteeseen Espanjassa. Alicanten tuoreus yllätti ainakin minut positiivisesti, sillä olimme yhtäaikaa sekä kaupunki- että rantalomalla ja hintatasokin oli varmasti paljon edullisempi kuin joissakin lähelläkin olevissa turistikohteissa, kuten Benidormissa. Outoa oli sen sijaan englanninkielen osaamattomuus kaikkialla lähialueilla. Onneksi me Suomi-tytöt osasimme hyvin Espanjaa, varsinkin kansainvälinen käsillä huitominen sujui vaivatta ;) 

Santa Marian kirkko

Alicanten päänähtävyys ja maamerkki on varmasti Santa Barbaran linnoitus, joka yhä levittäytyy satama-alueen edustalle suojaavana monumenttina. Barbaraan pääsee hissillä tai kävellen ja me valitsimme edellämainitun tavan, sillä saimme kuntoilua jo tuollekin aamulle ihan tarpeeksi vaeltaessamme vanhan kaupungin kujia ylös ja alas, kauniista asumuksista ja väreistä nauttien. 

Sää Costa Bravalla eli valkoisella rannalla todella suosii läpi vuoden. Sanotaan, että tuolla alueella on 300 aurinkoista päivää  per vuosi ja niistä mekin saimme nauttia, lämpötilan noustessa noin 26-28 asteeseen. Tästä huolimatta saimme myös sadetta runsaammin yhtenä päivänä sekä pilvisiä hetkiä helteen keskelle.

Näkymiä parvekkeelta

Olimme vuokranneet Apartomentos del Solin, joka sijaitsi hieman keskustan ulkopuolella. Tram ja bussiyhteys sijaitsivat kuitenkin lähes asunnon ovella, joten kulkeminen oli helppoa vaikka ei kieliongelmien takia sujunutkaan täysin ilman kommelluksia. Mutta mikä matka se sellainen on, jolla ei saa kommelluksille nauraa :) 

Vila Joyosan kaupunkia

Paras retkikohde taisi kaikkien mielestä olla Vila Joyosa - niminen historiallinen kaupunki ihanine värikkäinen taloineen ja valkoisine rantoineen. Totesimme, että ehkä olimmekin tulleet väärään paikkaan kun jäimme Alicanteen. Hienoja rantoja ja kauniita paikkoja on varmasti tuo rannikko pullollaan. Vila Joyosa sijaitsee noin 30 km Alicantesta Benidormiin päin ja on tunnettu suklaamuseostaan. Museo jäi meillä käymättä, mutta ruoka ja muut tarjoilut olivat Vila Joyosassakin herkullisia.

Merivesi oli jo lämmintä, mutta enempi rantaelämä sai tällä kertaa jäädä, kun naislaumamme valesi tutkimassa erilaisia kohteita ja shoppailumahdollisuuksiakin, runsaasti...  Onneksi aikaa jäi kuitenkin myös olemiselle,uima-altaalla lekottelulle, aamujoogalle, deeksoille ja auran katsomiselle. 

Ihanat naiset rannalla

Jostakin kumman syystä asunnoksemme oli valikoitunut jälleen tupa, joka tarvitsi puhdistusta, sillä siellä tuntui asuvan myös muita kuin me viisikkona. Ovia availtiin itsekseen ja valotkin välkkyivät. Saimmekin selville, että tuon asunnon paikalla oli aiemmin ollut talo, jonka asukas vielä liikuskeli paikalla. Hänet autoimme kohden valoa ja autuaampia metsästysmaita enkelten saattelemana, olihan mukana lähes valmis Enkelihoitajakin. Joskus nämä välitilaan jääneet olennot eivät kuitenkaan  halua pysyä poissa entisiltä asuinsijoiltaan ja tämän saimme mekin kokea vielä viimeisenä yönä kun tunnelma sähköistyi erikoisella tavalla ja oviakin availtiin taas.

Alicanten keskustassa nautimme vanhan kaupungin tunnelmasta, turistibussin katolla katselimme maisemia ja kävelykatu sai meidät useammankin kerran vieraakseen. Olimme toivoneet elävää musiikkia iltaelämässä, mutta harmiksemme kuulimme, että bändit aloittavat soittamisensa vasta kello 4 aamuyöstä!  Espanjalaisillehan se on ihan normaalia, mutta me suomitytöt olisimma halunneet ohjelmaa alkuilloille mieluiten. Elävän musiikin toive toteutuikin sitten viimeisenä koko päivänä kun Santa Marian kirkkovierailun ja hiljentymisen jälkeen ruokailimme vanhan kaupungin katuravintolassa ja kuuntelimme espanjalaista kitaraa ja trubaduurin laulua. Hän osasikin vetää kaikki tunnetuimmat viisut sikermänä pötköön :)   (Aivan kuin Ismo Leikola showssaan kerran kun hän osoitti, että kaikilla biiseillä on sama kertosäe :)

Alicante on tunnettu hyvästä ruuastaan. Me huomasimme, ettei olisi ehkä kannattanut mennä merta edemmäs kalaan, sillä paras ruoka löytyi aivan asuntomme vieressä olevasta ravintolasta. Ongelmana tahtoi olla vaan suomalainen väärätahtisuutemme, sillä nälkä kolkutti aina sillon kun paikallisilla oli siesta ja meistä unisemmat menivät jo treffeille Nukku-Matin kanssa,  kun ravintolat vasta avasivat oviaan iltamujua varten.  Vino Tinto oli kuitenkin sanapari joka oli huulillamme...

Loppujen lopuksi on sanottava, etten ihmettele Espanjan rannikon suosiota suomalaisten eläkeläistenkin talvehtimispaikkana lainkaan tämänkään kokemuksen jälkeen. HIntataso on Suomea edellisempi, säätila huomattavasti miellyttävämpi, lentomatka helppo ja edullinenkin.  Pannaan siis korvan taakse tämäkin mahdollisuus tulevia vapaaherrattaren aikoja silmällä pitäen. Luulen tosin, että Intia on edelleen toinen- tai henkinen kotimaani, joten ehkä Goan voittanutta paikkaa ei vielä ole tullut pidempään asumiseen eteen. Etsintä jatkuu - sisäavaruudessa.

Naisviisikkomme suunnitteli jo uutta matkaa ennen kuin olimme matkalta ehtineet palatakaan. Se toi mieleeni erään vitsin Ihmeiden oppikurssin piiristä:  Mies matkusti lomalle ihanaan paikkaan ja  lähetti kortin ystävälleen Suomeen. Kortissa oli kaunis aurinkoinen ranta ja palmuja ja siinä luki miehen kirjoittamana: TÄMÄ ON AIVAN IHANA PAIKKA. VOI KUMPA OLISIN TÄÄLLÄ!  

Läsnäolo nykyhetkessä lienee se oleellisin asia, olimmepa missä tahansa. Mielemme haluaa aina rientää asioitten ja elämän edelle. Nykyhetkessä oleminen on sille kauhistus, sillä egomielemme ei elä nykyisyydessä, se elää vain ajassa. Carpe Diem ja nokka kohti uusia seikkailuja ajassa ja ikuisuudessa <3