Juttelin asiakkaani kanssa valotyön tekemisestä eli siitä, että monesti vainajahenkiä jää välitilaan, kahden maailman väliselle alueelle. Tuollainen sielu ei näe häntä auttavia henkimaailman olentoja, vaan vain ihmisiä ja muita maailman fyysisellä ja eetteritasolla eläviä olentoja. Usein välitilaan jäänyt ei edes tiedä olevansa "kuollut". Tuollaista sielua voi auttaa siis valotyöntekijä, josta itsestään muodostuu valokanava eli reitti "ylös". Valonmaailmojen auttajat, kuten enkelikunnan edustajat, voivat näin hakea eksyneen sielun korkeampiin maaimoihin.
Tämä edellä kerrottu ei kuitenkaan ole tämän teksin varsinainen aihe:) Oivalsin näet, että minä itsekin olen tuollainen välitilassa oleva sielu. En koe jääneeni tietenkään maailman eri tasojen kuten eetteri-, astraali-, mentaali- ym tasojen välille, vaan koen jääneeni välitilaan maailmailmiön ja TODELLISUUDEN väliin.
Näen ja koen edelleen maailman ja ajoittain samaistun sen tarjoamiin harhakuviin, mutta vain hetkellisesti, sillä toisaalta kokoajan tiedostan "taustalla" ja ilmiöiden väleissä olevan Todellisuuden. Näin olen siis välitilassa, todelllisuuden ja harhan eli illuusion välisellä rajalla.Toinen jalka todellisuudessa, toinen vielä kurottaen kohden maailmaa, jota uneksikin kutsutaan. Tuo maailmallinen puoli tietää, että todellisuus on läsnä joka hetki, kaikessa ja jokaisessa havainnossakin. Todellisuus on se joka havaitsee, illuusiota on havainto ja sen kohde, eli erillisyys.
Erillisyys tiedetään täällä harhaksi ja uneksi, mutta siitä huolimatta uni jatkuu. Aivan kuin henkilöllä, joka katselee elokuvaa teatterin penkissä istuen. Ajoittain elokuva herättää tunteitakin, mutta samalla katsoja tietää, että kyseessä on todellakin elokuva ja samaistuminen siihen on illuusion tekemistä todeksi.
Erillisyys tiedetään täällä harhaksi ja uneksi, mutta siitä huolimatta uni jatkuu. Aivan kuin henkilöllä, joka katselee elokuvaa teatterin penkissä istuen. Ajoittain elokuva herättää tunteitakin, mutta samalla katsoja tietää, että kyseessä on todellakin elokuva ja samaistuminen siihen on illuusion tekemistä todeksi.
Ei-dualistinen oppaani Adamon sanoo kirjoissamme useaan kertaan: Käänny ja näe itsesi! Ole oma itsesi, samaistumatta harhaan. Näin se varmasti on. On käännyttävä, mutta miten se tapahtuu? Kääntyminen pois maailmasta, todellisuuteen?
Adamon sanoo, että se tapahtuu katselemalla neutraalisti. Kokemalla ja olemalla, mutta suuntaamalla tietoisuuden valokeila Tyhjyyteen, tilaan, tietoisuuden avaruuteen, eli siihen kenttään JOSTA kaikki väliaikaiset maailmalliset ilmiöt nousevat, sen sijaan että zoomaisimme ilmiöihin ja vaihtuviin kuviin, pitäen niitä todellisina.
Jos ja kun ei ole valitsijaa, ei ole myöskään valintaa puoleen eikä toiseen? Minä on harhainen ajatus, ei muuta. Kuka sitten valaistuu, jos ei minuus?
Kaikki tämän tien loppupuolelle? kulkeneet ovat kertoneet, että emme voi haluta mitään, emme edes valaistumista, sillä kaikki halu estää valaistumisen. (Kuten kaikki pelkokin estää sen.)
Jos haluamme maailman loppumista tai pelkäämme sitä, on siellä jossain vielä valhellinen minä-ajatus, joka kuiskii kosmisiin korviimme. On siis vain oltava läsnä ja katseltava ja koettava, kunnes tarkkailija-itsekin häviää. Miten se tapahtuu, milloin se tapahtuu? Sitä emme voi tietää, sillä se ei tapahdu ajassa. Ajatus vain elää ajassa. Sinä Itse elät nykyisyydessä, ajan taustalla.
Tässä piilee elämän ja oivaltamisen paradoksi. Se ei tapahdu silloin kun Sinä tahdot, vaan silloin kun Korkein niin tahtoo. Aloite tulee sisältäsi asuvalta mestarilta ja kääntymys tietoisuuden valtaistuimella tapahtuu.
Oivallat itsesi. Olet oma itsesi, samaistumatta harhaan, eli ajatuksiin, emootioihin tai muuten vaihtuviin tiloihin. Sillä millä on alku, on myös loppu ja kaikki ajallinen on väliaikaista, ei todellista.
Miten siis vapautua välitilasta? Olemalla läsnä. Uskon, että läpimurto tapahtuu, kun aika On :) Ja kun "joku" täällä ja siellä antautuu...
