Rethimnon ja Santorini sekä mietteitä matkustamisen tarpeesta ”onnen lähteenä.”

Viime matkablogin kirjoituksessa kerroinkin, että vain viikko vierähtää Venetsian jälkeen armaassa Suomen maassa ja sitten on jo aika nousta jälleen siiville ja liitää nuorteni kanssa Kreetan ja Santorinin maisemiin. Matka lähti Oulusta ja lento kesti vain vajaa neljä ja puoli tuntia. Kohteeksi valikoitui Rethimnon, koska emme ole aiemmin käyneet siellä ja Hania sekä sen ympäristö on tullut kovin tutuksi jo aiemmilta matkoiltamme. Lisäksi meillä oli tärkeä tavoite, joka jäi aiemmin toteutumatta laivan rikkoutumisen takia; päästä näkemään Santoriini! Kelit suosivat vaikkakin parina päivänä sateli vettä, niin se ei meitä haitannut. Merivesi oli hämmentävän lämmintä! Virallisesti se oli +26 C mutta taisi olla huomattavasti lämpimämpää, kuin sitä kuuluisaa linnnun maitoa! Loppulomasta tuuli äityi niin kovaksi, ettei mereen ollut menemistä mutta muutaman kerran sinne pääsimme ja nautimme suuresti. Erikoista näinä rahastuksen aikoina oli sekin, että Kreetalla aurinkotuolit eivät maksaneet mitään: Toki oli toive ostaa virvokkeita toimijoilta, mutta mikään pakko siihenkään ei ollut. Vertailun vuoksi; Rohdoksella pari vuotta sitten neljän ihmisen rantatuolit kustansivat yli 60 euroa vaikka silläkin rannalla oli suositeltavaa ostaa virvokkeita, petimaksujen lisäksi.

Hotellimme oli keskitasoa ja sijaitsi lähellä rantakatua, meille kolmelle se toimi hyvin, vaikkakin seinät olivatkin paperia ja näkymä parvekkeelta liikenteenjakajaan :) Nuorten kanssa on kiva matkustaa kun juttu luistaa ja myös syvällisiä keskustellaan, varsinkin nyt kun kesällä tapahtunut kuolemantapaus on vetänyt mielet matalammaksi. Matka toi siis kovasti kaivattua vaihtelua viimeaikojen tunnelmiiin.

Rethimnon on mielestäni hieno matkakohde, sillä se on oikea kaupunkin eikä vain turisteja varten tehty kulissi. Siellä on kiva vanhakaupunki, Venetsialainen satama ja Turkkilainen minareetti. Majakkakin ja Fortezzan linnoitus ovat näkemisen arvoisia paikkoja! Kaupungilla näkyi paljon nuoria ihmisiä, sillä Rethimnon on yliopistokaupunki. Meillä oli ajatuksena retkeillä joka toinen päivä ja chillata joka toinen, mutta kyllä taas hieman lipsahti liikaa retkiosastoon. Ehdottomasti PARAS retkemme oli Milin rotkovaellus, jonka toteutimme itse, ilman retkenjärjestäjää, pölöttövää opasta ja ihmisjoukon mukaan tallustamista...Sellainenkin retki oli jo varattu Samarian rotkoon, mutta peruin sen viime tingassa, sillä alkoi tuntua, että mukavampi on mennä ihan ilman saattojoukkoja, saada pysähtyä meditoimaan milloin tahtoo jne. Myöhemmin selvisi, että Samarian rotkoon emme me, eikä kukaan muukaan päässyt, sillä se oli suljettu maanvyöryjen ym vuoksi kokonaan.

Mili rotko on muutamia kilometrejä kaupungista vuoristoon ja sinne pääsee esim Hop on-off bussilla, tosin paluu voi olla ontuvampaa...Me otimme taksin ja se ei paljoa lovea matkabudjettiin tehnyt. Rotko alkaa pienellä patikoinnilla tavernaan, jossa kunnostauduin istumalla ohi tuolista :) Siitäkös naurua irtosi. Rotkovaellus on noin 4 km pitkä ja lähinnä mennään alaspäin, joka minun polvelle on hieman haastavaa, mutta hyvin polvi ja sen omistaja jaksoi, vaikka piti kyllä katsoa mihin astuu. Luonto on aivan mahtavaa missä vaan, niin myös Kreetalla. Siinä on jotakin upeaa taikaa kun kulkee puron virtauksen ääntä ja lintuja kuunnellen. Matkan varrella on monia vanhoja rakennuksia, pari rukoushuonetta, joissa paloi kynttilöitä, vanhoja myllyjä ja vaikka mitä. Lopussa piti hypellä kiveltä toiselle ettei kengät kastu, mutta sekin sujui ihan hyvin, kun oli kaverit kannustamassa. Rotkon toisessakin päässä on taverna, nimeltään Banana Tavern ja siellä on mahtava jopa trooppinen tunnelma ja kiva valikoima ruokia ja juomia sekä ystävällinen palvelu. Henkilökunta soittaa taksin pyynnöstä, niin myös meille ja se onkin tarpeen sillä koko matkalla ei kenttää kännyköihin löytynyt, sen verran pohjalla oltiin.

Aiemmalla matkalla tosiaan olimme jo varanneet retken Santorinille ja tuo kohde on ollut aina poikani haaveena. Silloin edellisenä iltana tuli puhelu hotellihuoneesen, että retki on peruttu koska laiva hajosi.Yrititmme saada vielä korvaavaa retkeä mutta se ei sitten millään onnistunut ja pettymys taisi olla suuri. Tiedän, ettei mitään tapahdu sattumalta.Näkemykseni oli, ettei Santorini tahtonut ottaa meitä silloin vielä vastaan. Olen huomannut, että väkisin yrittäminen missään asiassa ei toimi ja toisaalta jos on tarpeen jonnekin mennä niin se järjestyy helpostikin.

Tällä kertaa Santorini otti meidät vastaan, vaikkakin täytyy sanoa että rankkaa se oli! Olimme kaikki vähän sairaan oloisia. Välillä oli vaivannut lentsu ja Santorin laivalla oli vatsavaivoja niin minulla kuin pojallani. Laiva oli ihan mukava, kuin Tallinnan autolautta ja aika nopeakin, mutta kun retki kestää lähes kellon ympäri (11 h) ja siitä ajasta ollaan vain 3 h kohteessa, niin kyllä se alkaa tuntua että oliko ihan sen väärti, mutta kyllä se kuitenki voiton puolelle kääntyy nyt kun sitä myöhemmin miettii. Totesimme näet, että voisi sinne mennä uudelleenkin, mutta ei käymään vaan olemaan. Tunnelma, Atlantislaiset vibat ja kauneus, sen voisi kokea ihan RAUHASSA ilman turistimassoja, ainakin aamuisin ja iltaisin kun laivat ovat lähteneet massojen kanssa pois. Ehkä joskus vielä sellainen reissu siintää horisontissa, jos ja kun..

Nyt tunnelma tosin oli aika kiihkeä ajoittain, sillä Oija, joka on kaikkien Kreikan parhaiden postikorttien maisemana on NIIN turistirysä, että oksat pois. Meidän oppaamme hävisi osan porukan kanssa emmekä löytäneet häntä koko sen pysähdyksen aikana,emme myöskään tienneet mistä bussi lähtee jatkamaan ja kuitenkin aikataulu oli hyvin tiukka.Eteneminen Oijassa kapeita katuja kestää TODELLA pitkään koska ihmismassat pakkautuvat kapeikkoihin ja jäävät siihen ihmettelemään tai jopa heidän oppaansa pysäyttävät lauman keskelle kapeinta katua. Jos olet ahtaan paikan kammoinen, niin suosittelen katsomaan ajankohdan jolloin ei ole näin ruukaisaa. Me luultiin että syyskuu on hyvä aika, mutta ei...bussikuski tuumasi että syyskuussa on kaikista eniten ruuhkaa.

VIEHÄTTÄVÄ VENETSIA

Viime aikoina tapahtumia elämään on tullut ns. ”puun takaa” ja kaikki niistä eivät ole olleet kovin mukavia. Matka Venetsiaan oli kuitenkin mukavimmasta päästä oleva lähes äkkilähtö, johon idea tuli puolisolta malliin; ”Pitäsköhän tehdä jotakin ihan muuta, kuin suorittaa velvollisuuksia….Mihin suuntaan lähdettäsiin pikku reissulle…?” Nopean kartoitus näytti, että kun kriteereinä on lyhyt lentomatka, hyvä sää ja kiinnostava kohde, niin Venetsia vei voiton Kroatiasta ja Prahasta, jotka tulivat hyviksi kakkosiksi. Lennot varattiin Finairilta, ja jännää oli, että business luokan lennot lähtivät samaan hintaan kuin economyluoka lennot. Ja täytyy sanoa, että kyllä kelpasi. Venetsian päähän varattiin myös lentokenttäkuljetus hotellin järjestämänä. Sujuvaa menoa autolla ja venetaksilla, eikä laukkuakaan tarvinnut itse kantaa;) Saavuimme kohteeseen iltasella kun aurinko oli juuri laskemassa. Ja tuntui tosiaan, että ollaanko tultu satukirjan sivuille. Hotelliksi valikoitui Bella Venezia, osaksi siksi, että äkkilähtöaikataululla ei ollut suurta määrää vapaita huoneita valittavissakaan, mutta hotelli osoittautui nappivalinnaksi, niin henkilökunnan, kuin sijainnin suhteen. Ainoastaan vuode tuntui kivipaasilta, mutta hieman ikkunasta avautuva kanavanäkymä sitä korvasi.

Hotellin sijainti oli kahden päänähtävyyden eli Pyhän Markuksen basilikan ja aukion sekä kuuluisan Rialton sillan puolivälissä. Kaupungissa ei ole vanhaa kaupunkia, vaan se on sitä kokonaan. Tuntuu, että jokainen talo on monta sataa vuotta vanha ja jokainen silta ja seinä on nähnyt satoja ihmiselämiä, Venetsian tuhatvuotisen valtakunnan aikaan ja sen jälkeen. Romantiikkaa silmiä hivelevissä maisemissa, kanavissa lipuvia gondoleja, aukioilla soittavia muusikoita, tajuttoman kalliita hintoja esim kahviloissa...Sitä on Venetsia. Nostan hattua kahvilan tarjoilijoille, jotka ihan pokkana naama peruslukemilla osaavat laskuttaa pienestä kupista kahvia 16 euroa. Mekin kävimme lipumassa 40 minuutin gondoliajelun päänähtävyyksiä tutkailemassa gondoljeerin laulaessa Italialaisia balladeja kantavalla äänellä. Hän olisi joutanut osalllistua Italian Voiceen ja kukapa tietää vaikka oli siellä jo kilpaillutkin.

Kanavissa kulkevat tietenkin myös moottoroidut taksiveneet, mutta gondolin kyydissä pääsee vanhaan tunnelmaan pieneen 160 euron hintaan;) Monin paikoin tunsin olevani enemmän elokuvassa kuin ”todellisuudessa” mutta me IOK:laisethan tiedämme, ettei näillä kahdella juuri eroa ole, jos todellisuudeksi luullaan sitä arkea, jota suurin osa ihmiskuntaa elää, tiedottomassa tilassaan.

Öiden unielämä oli myös vallan vaikuttavaa. Lähdimme osaksi myös aiempia (uni)elämiä muistelemaan ja siitäkin tuli oivalluksia vaikka kuinka paljon. On myös jännää, että lähes jokainen kauppa on pullollaan naamioita ja nämä naamiot herättivät meissä monenlaisia tuntemuksia. Niitä kuulemma tuhatvuotisen valtakunnan silmäätekevät olivat käyttäneet yksityisyytensä suojaamiseen. Jostain luin, että pääasiassa juhlittiin naamiojuhlia, koska Katollinen kirkko ei hyvällä katsonut tuollaista syntistä menoa. Hankittiin mekin muutama naamio kotiin tuomiseksi, jospa vaikka joskus naamiaisiin ne päälle puettaisiin.

Jos kirkko ei juhlia hyvällä katso, niin minusta kirkon isät saisivat katsoa itseään peiliin, kun perustivat apostoli Markuksen kirkon hänen Egyptistä ryöstämiensä jäänteiden varaan ja päättivät, että Markus on Venetsian suojelija. Tähän tarinaan liittyy kuulemma enkeli, jonka Markus näki unessa haaksirikkouduttuaan alueelle. Nyt sitten Markuksen basilikassa on melkoista markkinameininkiä, eikä uupunut turisti saa edes kirkon penkille istahtaa tunnelmaa aistimaan, vaan paimenet paimentavat nopeasti eteenpäin karjalaumaa, jonka pääasiallinen tarkoitus on ollut tuoda rahaa kirkkolle? Kirkko on jaettu ”aika slotteihin” eli myyty täyteen, eri osioihin pitää ostaa erilainen lippu ja rautaporteilla on vartijat ohjaamassa, etteivät lampaat vain eksy ilmaiseksi vääriin karsinoihin. No, ehkä tämä on kärjistystä, mutta tuli mieleen, että mitähän Jesse tuostakin menosta tuumaisi? Antaisi anteeksi tietenkin...tai sitten kaataisi ne rautaportit ja katkaisisi nauhat ja päästäisi ihmiset pyhittäytymään, kuten lie tuonkin kirkon alkuperäinen tarkoitus ollut. No, metsä on kirkkona varmasti parasta A-luokkaa ja pitänee minunkin jättää jatkossa kirkkokäynnit vähän vähemmälle.Mutta kyllä me Venetsiassakin löydettiin ihan hyvätunnelmainen kirkko, jossa saattoi istahtaa nauttimaan enkeleiden läsnäolosta.

Kaksi täyttä päivää Venetsian turistirutistuksessa ja hulinassa tuntui olevan ihan tarpeeksi, ja kolmannen koko päivän me vietimme naapurisaarella Lidossa, jossa onkin ihan eri tunnelma ja meininki. Siellähän on myös autoja ja PUITA. Venetsia on sikäli erikoinen paikka myös, että tällainen luonnon ja puiden rakastaja ei kauaa siellä jaksaisi elellä. Ei puun puuta, ja muitakaan kasveja ei juuri muualla, kuin joillakin parvekkeilla. Lintuja oli kahta lajia; lokkeja ja puluja. Lido sen sijaan oli tavallisempi Italialainen ympäristö, jossa pääkatua vaellettiin vihreissä ja vehreissä tunnelmissa ja toiselta puolelta saarta löytyi hieno uimaranta ja klubi, jossa päivä kului mukavasti. Suomalaiselle sopiva sää todella, kun ilma oli 23 C ja merivesi 26 C. Pitihän sitä aaltoihin astua, ensimmäistä kertaa tänä ”kesänä” kun pääsin mereen niin nautin! Taksiveneellä Lidoon ja takaisin tuntui kuin olisi siirtynty taas elokuvaan, James Bondiin tuolla kertaa!

Juhlittiin ja nautittiin elämästä unenomaisissa puitteissa, mutta kuten aina, mukava on myös palata kotiin ja näin suomalais-junttina nauttii todella siitä, että ihmisiä on niin vähän ja rauhaa paljon. Tämä on niin klassista, ei voi palata ellei lähde ja seuraava lähtö onkin yllättävän pian eli viikon kuluttua. Mutta siitä lisää sitten myöhemmin. Arrivederchi Italia ja Kalimera Kreikka!

SISARENI SEULASISTA

Oletko sinäkin katsonut taivaalle iltaisin ja kokenut tähti-ikävää? Uskon, että todella moni meistä Äitimaan tallaajista olemme näin kokeneet. Useat meistä tähtisiemenistä olemme lapsesta saakka olleet melkoisen varmoja, että ennen syntymäämme tapahtui vahinko. Meidän oli määrä tupsahtaa luoduksi ihan eri planeetalle, tai toisenlasiin olosuhteisiin, kuin ajoittain raskaisiinkin Maan värähtelyihin. Monet meistä ovat kulkeneet lapsuuden näkymättömät leikkikaverit mukanamme. Olemme kenties nähneet hyvin värikkäitä ja todentuntuisia unia hieman erinäköisistä ja oloisista sukulaisistamme ja vaikkapa ”joukkolennätyksistä”, joita itse ala-asteikäisestä lähtien olen kokenut kehosta irti ollessani ja ajoittain myös ihan fyysisen käyttävälineen kanssa kulkien. Monesti nämä erikoiset öiset retket ovat jopa jättäneet jälkiä iholle tai peitemuistoja isosilmäisistä pöllöistä tai hyönteisistä. Näin ihmisen mieli monesti suojejee ihmistään liian jännittäviltä muistoilta. Kuitenkin kun pelko poistuu ja rauhoitumme, alamme kokea tällaiset kontaktit ja vierailut hyvin miellyttävinä, ystävien tapaamisena. Näin ainakin minulle on käynyt, kun 1990 – luvun alusta lähtien tässä elämässä olen saanut kokea tähtijoukkojen ja eteenkin Plejadilaisten vierailuja ja ihan fyysiselläkin tasolla heitä ajoittain tavannut, puhumattakaan astraalitason tai unitason kokemuksista, joita on kertynyt vuosien varrella todella paljon. Sisareni Seulasista - teoksessa humanoidikontaktini El-Ethel kanavoituu kertoen oman näkemyksensä Äitimaan asujaimiston tähän hetkeen, sekä avaa kontaktiamme hänen suunnastaan. Minä ihmisenä kerron oman suuntani ja näin punomme yhteen kuvauksen siitä, millaista voi olla, kun tietty kontakti avaruuden sukulaisiin kestää jopa usean inkarnaation ajan. Se on mahdollista, sillä tähti-ystävämme eivät elä enää ajan ja paikan rajoittamina. Lienee hätkähdyttävä tieto, että El-Ethelin mukaan yli puolet maapallon väestöstä ovat kontaktissa omiin ”sukulaisiinsa,” vaikka osa henkilöistä ei ole asiasta lainkaan tietoinen. Hänen mukaansa itseasiassa se suuri kontakti avaruusolentoihin, jota maan piirissä on povattu ja odotettu, ei tulekaan minään "joukkolaskeutumisena", vaan sisältäpäin. Kun yhä useammat ihmiset uskaltavat kertoa unen tason ja päivätietoisuudenkin kokemuksistaan ilman, että heidät leimataan "hulluiksi" niin se ON suuri laskeutuminen tai paremminkin julkitulo. El- Ethel ottaa kantaa myös Maan luonnontilaan, tekoälyyn, vapaaseen energiaan, neurokirjon oireiden suuureen esiintyvyyteen tässä ajassa ja moniin muihin seikkoihin ja teoksen lopussa keskustelemme arkisimmistakin asioista, kuten millaista elämää hänen rotuisensa olennot elävät ja kuinka paljon se poikkeaa omasta elämätavastamme. Kaikenkaikkeaan viesti on hyvin positiivinen ja samalla hän avaa tietoisuuden salaisuuksia myös ei-dualistisella tavalla.

Kuvassa teknologiapeikko, jonka luona vaihdoimme Ethelin kanssa muutamia ajatuksia. Jokainen meistä ihmisistäkin on avaruusolento ja Äitimaa on aluksemme. Äitimme on nousemassa kehityksessään sydäntietoisuuden tasolle, asujaimistonsa kera. Jos aijomme pysyä Äitimme helmoissa edelleen, on meidän suurena kokonaisuutena eli ihmiskuntana noustava myös pelosta ja erillisyydestä sydämen viisauteen. Ja niinhän me olemme juuri parasta aikaa nousemassakin, vaikka se voisi muulta näyttää. Viimeisin kerta kun tapasin Plejadilaiset ystäväni ihan fyysisellä tasolla tapahtui kaksi vuotta sitten keväällä Pudasjärven Syötteen Peikkopolulla. Tätä tapaamista todisti myös ystäväni ja hetki oli mieleenpainuva. Kerron tästäkin uudessa teoksessa ja jos tähdet ovat suopeat, voin kertoa aihepiiristä lisää myös tulevan kesän Ultra-päivillä. Eli tervetuloa Kosmisten ystävien iltaan Ultrapäivillä parjantai iltana kello 22 alkaen! Kirjaa voit tilata Ultrasta ja minulta: marjut.moisala@gmail.com, sekä www. bod.fi

Alpo - tunteiden tehosekoitin

Kukapa olisi arvannut (varmaan moni koiranpennun kokenut) kuinka isoon tehosekoittimeen pennun tulo taloon laittaakaan uudet koira-mamman ja papan. Kuten viime blogiteksissä kerroin, olin jo hyvin kyllästynyt etsimään kodinvaihtajakoiraa perheeseemme ja toista pojallemme. Ken on koira-palstat ja face-ryhmät kahlannut tietää, että meno on villiä. Sain sen mistä luovuin, eli koirulit tulivat tarjolle Pariisin matkani aikana ennen Vappua. Kumpikin karvakuono matkusti kotiinsa keväällä koiranpäivänä <3 Ja siitä se sitten lähti. Nimittäin univelan kertyminen, eikä suinkaan poistuminen. Tai pikemminkin univelkaa oli Ouran mukaan jo Pariisista tullessa noin 8 h ja missään vaiheessa ennen Juhannusta ei unihiekka silmistä poistunut. Ihmeiden oppikurssia mukaellen; unen saamisesta tuli epäjumala ja onnen tuoja, ja melatoniinia kului. Joku voisi ajatella, että liioittelen suuresti, mutta kun olo oli samanlainen kuin aikoinaan kahden itkevän ja valvottavan vauvan aikana, niin lapsen saaneet voinevat oivaltaa mistä on kyse. Juuri kun alat nukahtaa, heräät uudelleen ja sitten alat pelätä heräämistä, etkä nukahda lainkaan...no huh huijaa! Tuntui, että terveys ei oikein enää kestä ja kauppakeskuksessa kävelessä näkee jo vaikka mitä, koska REM-unifilmi pyörii otsalohkossa silmien aukikin ollessa. Ja tietenkään syyllinen ei ole se suloinen koirulainen, vaan hän elää vain omaa ikänsä mukaista ja rotunsa mukaista elämää. Sarja huonoja valintoja tai ajoituksia johti siihen, että lähes heti kun koira saapui, alkoi myös remontti, jota hän vartioi.

Sitten alkoi selvitä, että pieni pentumme todella on riistaviettinen ja vahva bodaripoika, joka kasvaa ainakin 35 kiloiseksi ja olisi ehkä tarvinnut metästävän/mejä-harrastavan kodin tai ainakin huomattavasti nuoremmat omistajat kuin me keski-ikäiset. Jotta tämä kertomus ei ole pelkästään univajeesta valitusta, niin täytyy sanoa, että paljon on koettu niin hyvää kuin rankkoja hetkiä, dualismissa kun ollaan. Pentu taantui remontin myötä ja siksi lähdin hänen kanssaan remppaa pakoon Vuokattiin. Meillä oli siellä ihan mukavaa ja muu perhe seurasi perässä ja taantumuskin selätettiin. Alpo on ollut todella ihana, mutta hän kunnostautui pariinkin kertaan kenkämuotoilijana ja myös sukat, kaukosäätimet, voikukat ja moni muu materiaali näyttää maistuvan. Koira-koulun käyminen on kesken ja jäikin kesken, mutta uskon, että kyllä Alposta kuorituu vielä kunnon koirakansalainen. Ainakin viimeksi hän osasi hienosti istua viltillä ympyrässä ja esittää rauhoittavia eleitä, joka oli tuon kerran aihepiiri. Meidän mielen tivolissa on ollut joka toinen päivä ajatus siitä, että kyllä Alpo on hyvä poika ja sitten taas mennään alas tunteiden vuoristorataa ja Pyhän hengen näkökykykään ei tunnu auttavan, kun Alpo ”leikkii”käyttämällä hampaitaan aivan vääriin suuntiin. Termi ”sohvan valtaaja” oli meillä todellisuutta, eikä siinä kieltäminen auta, vaan jäähy kutsuuu.

Kun aiemmat koirat ovat olleet minulla tyttöjä ja hyvin rauhallisia kodinvaihtajia, olen säästynyt puppy-bluesilta, joka kuuluu tutkimuksenkin mukaan olevan melko yleinen pennun omistajien keskuudessa. Jos katsottaisiin pelkästään somekuvia, niin silloin kaikki näyttää tietenkin ruusuiselta, kuten muunkin elämän somepostaukset näyttävät hyvin usein. Alponkin sisarukset näyttävät kilteiltä pikku pilteiltä, jotka noutavat palkointoja näyttelyistä ja mietin, onko vain Alpo tai hänen vanhempansa hieman erilaisia ;) No selvisi, että kyllä muutkin Clumbit osaavat tasmanian tuholaisen elkeet. Koirametsät ovat kyllä hyvä keksintö, sillä takapihammekin on ollut ajoittain nyt käyttökiellossa ja siksikin koiran pito haastellisempaa. Mökillä toki on oma koirametsä, mutta mäkärillä ja sääskillä varustettu. Aiempi koirani Lucy oli sydämeni valittu koiramaailmasta, vaikka hänelläkin omat haasteensa oli varsinkin terveyden suhteen. Sydänyhteyden saaminen Alppikseen tuntui haasteellisemmalta, vaikka hän lutunen onkin. Meillä on puolisoni kanssa yhteensä 5 lasta ja totesimme, että koiranpennun kasvattaminen vaikuttaa paljon vaikeammalta kuin lasten kasvatus. Tuntuu, että ajoitus ja palkitseminen ovat nykyään avainsanoja ja ei-sanaa ei saa käyttää. Jos lapsille sitä ei olisi käytetty, luulen että seurauksena olisi villi-ihmisiä. Palkintokin pitää koiralle tulla 3 sekunnin kuluessa hyvästä teosta...ehkä joskus osui kohdalle, yleensä ei :)

Koirankouluttaja-kurssien mukaan jakuvasti pitää kulkea namit taskussa siltä varalta, että hauveli sattuisi tekemään jotakin palkisemisen arvoista ja näinhän se on nyt ollutkin, että ihme jos löytyy vaatekappale, jonka taskusta ei löydy kasa muusattua koiraneinestä. Valitettavasti kävi kuitenkin niin, että piti tehdä vaikea päätös, sillä Alpo oli meille aivan liian riistaviettinen, kun itse emme metsästä tai harrasta esim mejä-toimintaa (verijälki metsässä) tai muuta vastaavaa, jossa hän olisi saanut totetuttaa rotunsa mukaista toimintaa. Itselläni on nivelrikon myötä haasteita käsien kanssa ja olipa siinä pitelemistä, kun Alppis sai hajun milloin jäniksestä ja milloin variksesta, oravista puhumattakaan. Sillon sitä nimittäin mennään neliveto päällä ja mahanalus on jalkoja täynnä, mutta korvia ei löyty lainkaan!

Päätös luopumisesta oli haikea, mutta samalla tiesimme, että se on ainut oikea ja Alpo pääsi paluumuuttajana Järvenpäähän harrastavaan kotiin, johon hän oli alunperin menossakin, kun me tulimme ns puskan takaa väliin ja saimme hänet opettajaksemme <3 Viikonloppuna veimme Alpon Viitasaarelle, johon uudet omistajat ja kasvattaja tulivat pojan hakemaan. Tiedän, että Alpolla on hyvä elämä edessään ja jos ja kun meille tulee jossain vaiheessa koira, palaamme alkuperäiseen suunnitelmaan, josta on ollut aarrekartta jo kauan tehtynä. Tuon suunnitelman mukaan tuleva perheenjäsenemme on rauhaa rakastava jo vanhempi koira, jota voi myös allerginen poikani hoitaa, jos tarvetta ilmenee. Universumi antoi meille opettajan eli tunteiden tehosekoittajan siis pariksi kuukaudeksi. Ja nyt on aika levätä uudelleen kertyneet univelat pois ja kerätä voimia ja kuunnella sisintään…

Mikä oli näiden kuukausien syvin opetus? Ainakin se, etten olekaan niin saatanan zen, kuin toivoin tai ajattelin olevani :)) Mutta annan sen anteeksi itselleni, sukellusreissullahan täällä ollaan tietoisuuden valtameressä. Valon tieltä on esteet poistettava ja sehän tapahtuu vain tulemalla niistä (tunteista, ajatuksista) tietoiseksi. Sen lahjan Alpo ainakin antoi. Kiitos Alppis!

PARIISIN KEPEÄ KEVÄT

Matka Pariisin siltojen alle viiniä juomaan...alkoi edullisilla Air balticin lentojen varaamisella ja Da Vinci koodi- elokuvan katsomisella, uudestaan vuosien jälkeen. Olimme nimittäin saaneet vihiä ystäväni Pirjon kanssa, että nyt oli aika lähteä jälleen Maria Magdalenan jalanjäljille, tällä kertaa Ikuiseen Pariisiin ja johdatus tuntui heti voimakkaalta, kun löysimme Airbb - majapaikan aivan Magdalenan suositteleman kirkon eli Saint Sulpicen vierestä. Kirkko on rakennettu aiemmin siinä sijainneen Isis- papittarien temppelin paikalle. Aivan kuten niin monet muutkin kristinuskon paikat ovat korvanneet alkuperäiset temppelit, mutta se ei vähennä noiden uusien kirkkojen arvoa. Äitimaan voimapaikat tuskin välittävät siitä, millainen ihmisen rakentama rakennus sitä karttaan merkitsee.

Da Vinci – koodi alkaa juuri tuosta samaisesta kirkosta, jossa mekin usempaan kertaan vierailtiin. Lattiaan merkitty ns Rose Line ei merkitse virallisten tietojen mukaan Jeesuksen ja Marian suvun ruusulinjaa, mutta kenpä tietää totuuden? Ainakin Mystinen Ruusu kirjassani, joka on tullut kanavoituna tältä upealta parilta, he kertovat muuta, kuten tietenkin myös Jeesuksen Isoäiti Annan kirjat, joita suosittelen lämpimästi, ellet ole niihin vielä tutustunut. (Ruusulinja (engl. Rose Line) on nimitys, jota Dan Brown romaanissa Da Vinci -koodi käytetään Pariisin meridiaanista sekä myös Pariisin Saint-Sulpicen kirkon aurinkokellon gnomonin kautta kulkevasta auringonvalon linjasta, jonka avulla voidaan määrittää kevätpäiväntasauksen ajankohta.)

Jeshua ja Maria seurueineen vierailivat monissa maissa, ja varsinkin Kelttien asuinalueilla olen itse viime vuosina käynyt niin Pirjon, kuin lasteni kanssa. Da Vinci tarina loppuu Skotlannin Rosslyn kappeliin, jossa koimme voimallisia hetkiä Pirjon kanssa kaksi vuotta sitten. Taru kertoo graalin maljan muuratun pylvääseen siellä, ja tästä reissusta voit lukea myös tästä blogistani. Viime vuonna kävin lasteni kanssa Etelä- Ranskassa Maria Magdalenan luolalla ja sitä ennen kävimme Glastonburryssa, jossa taika ja mystisyys on käsinkosketeltavasti läsnä. Siellä on läsnä Jeshuan ja Marian lisäksi myös Merlinin ja pyöreän pöydän ritareiden henki. Avalonin usvienkin taitaa olla pian aika paljastaa totuutensa, jotka ovat olleet kätkössä pitkään. Marian maallisia jäännöksiä sanotaan olevan Rosslynin gryptassa ja Da Vinci - elokuvan mukaan Pariisin Louvren ylösalainen pyramidi siellä maan alla, osoittaa Marian hautapaikkaa, jonne legendan mukaan osa hänen maallisista jäänteistään on siirretty Rosslynistä. Viime vuonna siellä Etelä- Ranskassa kävimme luolan jälkeen läheisessä kylässä, jossa on Marialle omistettu kirkko Sainte-Baume ja sen gryptassa pääkallo, jonka väitetään kuuluneen hänelle. En ole jäännösten palvoja, mutta jotakin voimaa niissä tuntuu olevan silloin, kun kyseessä on ollut valaistunut mestari, joka ne on jälkeensä jättänyt. Jotkut mestarit sen sijaan muuttavat koko kehokuvajaisensa valoksi, itse kannattaisin sitä vaihtoehtoa ehkä enemmän, mutta makuasioista ei kiistellä. Marian hautaa emme käyneet nyt läheltä katsomassa, sillä tuo kohta, jossa ylösalainen pyramidi sijaitsee on kannen alla sijaiten Louvren lähellä olevassa liikenneympyrässä...Olisi ehkä herättänyt liikaa kiinnostusta, jos me suominaiset olisimme sillä kontanneet...ainakaan päiväsaikaan ;)

Mutta Mestari ei ole jäännöksensä, vaan ikuinen henki ja saimme kokea nimenomaan Notre Damessa ehkä voimakkaamman hoidon tai latauksen tämän matkan osalta. Ensinnäkin se tunnelma! Olin käynyt ennen tulipaloa tuossa kirkossa ja tuolloin totesin, että huh huh kuinka pimeä paikka. Demonien kuvia runsaasti, raskas energia ja erikoista kaikinpuolin, ei niin hyvällä tavalla. Nyt oli kuin olisimme tulleet eri kirkkoon! Mikä valo ja keveys, mahtavat puitteet ja tunnelma. Pieni meditaatiohetki toi meille Marian ja erään toisen papittaren siunauksen, joka vaikutti voimakkaasti kurkkuchakraan. Välillä meistä kummastakin tuntui, että kurkusta vedetään pois ikiaikaista vanhaa energiaa, sanomattomia sanoja, vaijettuja totuuksia. Tästä puhutaan Isoäiti Annan kirjoissa muistaakseni Magdalenojen suunavauksena. Magdalenat ovat papittaria ja nimenomana Isis-papittaret ovat kantaäitejään. Suunavaus taas tarkoittaa, että on aika naisten avata äänensä kuuluviin, patriarkaalisen pitkän alaspainamisen jälkeen. Sitähän on juuri tuo Marian esille tuominen tasavertaisena kumppanina ja myös valaistuneena Mestarina Jeshuan rinnalla. Seikka, josta Raamattu tiiviisti yhä vaikenee. Mutta jolla on korvat hän kuulee ja jolla on silmät, hän voi lukea, myös gnostisia tekstejä, joita ei Raamattuun ole mukaan kelpuutettu. (mm.Marian oma evankeliumi)

Yksi teema meillä Pirjon kanssa oli kuunnella joitakin aiempia elämäntarinoimme varsinkin yhteisiä sellaisia, jotka sijoittuvat Ranskaan. Olemme nähneet mm. samaa unta samaan aikaan, mutta omalta kannaltamme katsoen. Uni liittyi mieheen ja isoon vanhaan kartanoon. Olimme molemmat tuon linnanherran vaimoja, mutta emme samaan aikaan, vaan peräkkäin. Tarina ei ollut kovin mukava, vaan vaati toisen meistä hengen ja toinen meistä pääsi pakenemaan ja sai pitää henkikultansa, mutta muistot jäivät sieluihin…

Minulla on myös muistoja Mouling Rougesta, eli Punaisesta Myllystä, siihen aikaan kun se oli juuri avattu. Hämmästyttävää kyllä, sisustus on lähes samanlainen vieläkin, toki mukavuuslaitos on lisätty ja paikkaa on laajennettu. Pitihän sielläkin taas käydä kokemassa semi-syntistä menoa, jossa kaipasimme tosin enemmän paljasta pintaa miehiltä. Tuohon seikkaan ei siis tasa-arvo ollut vielä ennättänyt, eikä se Magdaleenojen ääni sinne kantanut, vaikka muutoin kaunista laulua ja soittoa, revyytä ja can cania saimme nähdä ja kokea. Samalla reissulla matkasimme yövalaistuun Eiffelin tornin maisemaan ja yöpitsan vanhvistavina tuolla alueella tornia kuvasimme. Todettiin, että se on hienompi tosiaan yöllä, kuin päivällä. Seuraavan päivän retki sille alueelle osoitti, että emme varmaan menettäneet mitään, vaikkei nyt torniin kiivettykään. Joka paikkaan näytti jonoja riittävän kiitettävästi.

Jonottamisen sijasta halusimme kokea tunnelmia, ihmisiä, ruokaa ja olemista. Vaikka kyllä taas askelia kertyi yli oman tarpeen ja univelka kasvoi varsinkin minulla ihan yllätyslukemiin, kun mennen tullen lentoajat oli mitä sattuu ja muutenkin välillä unensaanti ontui. Pariisin kevät on käsite ja siltä se nyt tuntui, kun ilmat suosivat ja Luxembourgin puistossakin oli jo ihanaa luontoa, vaikkakin välillä tosi paljon tuuli pyöritti hiekkaa ja kukkivat puut tuottivat allergiaa meille ja monelle muulle. Kun viimeisenä kokopäivänä kävelimme keskustan Champs-Élysées – katua, aivasteli joka toinen ihminen, mutta Suomessakin oli ollut tuolloin myrsky ja hiekkaa ilmassa.

Majoituksemme palveli hyvin meitä kulkijoita, koska moneen paikkaan oli kävelymatka. Majoittaja tosin meinasi vetää herneen nenäänsä alussa, kun emme ymmärtäneet monen koodin käyttämistä sisäpihalle menemisessä. Melkein nappasimme erään hammaslääkäriin matkalla olleen nuoren naisen omaksi siivoojaksemme, väärinkäsityksen johdosta ja naurua piisasi tietenkin, kun asiat selkesi ja oikea siivooja tuli meitä asuntoon päästämään. Jokaisesta ikkunasta näkyi kirkko ja osin myös suihkulähde sen edustalta. Asunnottomiakin tavattiin muutamia, myös meidän talon edustalla, mutta he olivat hyvin ystävällisiä ja kiittelivät, jos saivat jotakin lahjana. Siitä tulikin mieleen arkkityyppinen uskomus ranskalaisten töykeydestä. Olen siitä paljon kuullut, mutta koskaan en ole sitä kokenut En nytkään. Kun osaa edes muutaman sanan paikallista kieltä, menipä minne vaan, niin kohtelu on ystävällistä.

Ainoastaan jotkut taksikuskit olivat hieman naama nutturalla, kun joutuivat hyväksymään pankkikortin käteisen sijasta, mutta nekin tilanteet ymmärtää, jos luottokorttiyhtiö vie suuren siivun pienestä tulosta. (Eli jos menet Pariisiin, niin ota käteistä mukaan takseja varten! Ja ole tarkkana lentokentällä, jossa monenmoiset huijarit toivovat saavansa sinut kyytiinsä.) Montmartreen kukkulalta, taiteilija kaupunginosasta, oli hyvät näkyämät yli koko Pariisin ja Sacre Cour – kirkko hohti viattoman valkoisena kuten aina. Sanotaan, että se on kauniimpi ulkoa kuin sisältä, ja sen tiedänkin, kun viimeksi siellä vierailin. Jonot olivat taas muhkeat, joten tällä kertaa sisälle meno vaihtui crepseihin ja kahviin. Nam!

Ketoruokavalio ei oikein Pariisissa toimi, mutta on jännää, että vaikka Suomessa vilja tekee mahavaivoja, niin ulkomailla ei näin ole. Tämän olen itse todennut monta kertaa, samoin kuin monet tuttuni, joilla on viljan kanssa herkkyyttä. Ehkä kyseessä ei olekaan vilja, vaan ne lisäaineet kuten homeenesto, jota siihen ainakin Suomessa laitetaan, kun luomu ei ole vielä palannut arvoon arvaamattomaan, vaikka muutos taitaa olla käynnissä. Pariisi näytti meille kauniit kasvonsa. Risteily jokilaivalla Seinellä koululaisten kanssa, oli rauhallinen kokemus. Laivalta näki päänähtävyyksiä eri perspektiivistä, mutta kiinnostavinta oli katsella rannoilla aikaansa viettäviä ihmisiä.Picnic näyttää olevan paikallisten suosittu harrastus, kaikkina vuorokauden aikoina. Lennot Riikan kautta olivat mukavat sikäli, että Riikan kenttä on pieni ja vaikeasti eksyttävissä. Lentoajat sen sijaan olivat raskaat, varsinkin kun univelkaa kertyi yli 7 h Ouran mukaan ja oltuani Suomessa 11 tuntia, meille muutti koiranpentu Alpo. Arvaatko, että univelka siitä sitten vain väheni...No totta puhuen vain ensimmäiset pari yötä olivat vähän levottomia ”vauvan” kanssa. Nyt on univelkakin jo lähes kuittaantunut, kun on kulunut pari viikkoa paluusta.

Vielä yksi asia; eli ykseys. Koin jänniä tiloja menomatkan lennolla, koneessa. Olin yhtä jokaisen koneessa matkustavan ja sitä lentävän kanssa. Oli vain yksi kokonaisuus ja itse konekin oli osa sitä, mutta ei osittunut. Samalaisia tiloja oli matkan alun ajan ja koin keveyttä. Loppua kohti alkoi väsy painaa, mutta oli hyvä, että lähdettiin. Ellei lähde, ei voi palata ja kuten niin monta kertaa olen sanonutkin...kaikki matkat ovat matkoja tietoisuudessa. Aika ja kaikki paikat, joita voimme kuvitella ovat osa Itseä, Itsessä, ja nousevat Itseydestä. Niin myös Pariisi ja sen ihana kevät. Keveitä askelia sinullekin lukija ja ystäväni tähän kevääseen, missä ikinä liikutkin, niin aina olet perillä ja matkalla samaan aikaan <3 Jos Maria Magdalenan todellinen olemus kiinnostaa, niin suosittelen myös tätä blogitekstiä: https://lainegraciajoskus.blogspot.com/2012/07/maria-magdaleena-todellinen-euroopan_21.html?m=1 Ja tietenkin kirjojani Mystinen Ruusu ja Maria Magdalena Sekä kirjoja Anna Jeesuksen isoäiti sekä Magdalenojen ääni.

P.S.Niin siitä viininjuonnista Seinen siltojen alla, kuten eräs biisi kertoo...Kyllä me sitäkin kokeiltiin, vanhojen aikojen kunniaksi! Kippis!

Tarviiko aina suorittaa? Myös henkisyyttä?

Tarinontia "mökkiretriitiltä" rooleista, suorittamisen pakosta ja sen syystä ja muustakin.

Muutamia kertoja vuodessa järjestän itselleni ns mökkiretriitin, jonka aikana olen yksin ja keskityn henkisyyteen Syötteen mökillämme. Tällä kertaa meditaation kohteena on ylenmääräinen suorittaminen, ei vain elämässä yleensä, arjessa, vaan nimenomaan myös henkisyyden suorittaminen. Olen aiemmin laatinut itselleni vaateita myös mökkiretriittiin, eli pitää joogata, meditoida tietty määrä ja tehdä muuta mitä olen ennakkoon sopinut itseni kanssa :)) Ja nyt siihen on tultava loppu. KAIKKI roolit, suorittaminen elämässä ja myös henkisyydessä on tullut päätökseen, sillä enää en halua kokea arvoani ihmisenä suorittamisen kautta. Olen meditoinut sitä, MIKÄ on se taho minussa, joka tahtoo jatkuvasti suorittaa, ei USKALLA vain OLLA ja levätä... Meditoin siis sitä, etsin sisältäni yksinvaltiasta, joka tahtoo määrätä ja katson MIKSi näin tapahtuisi. Jumala meissä ei tuomitse tai vaadi. Hän hyväksyy meidät tasan tarkkaan sellaisena kuin OLEMME. Olemisen tilassa. Arvomme ei Korkeimman katseessa perustu millään tavalla saavutuksiin tai tekemiseen, joten kuka tai mikä on se taho, joka ruoskii suorittamaan, niin elämässä yleensä kuin henkisyydessäkin.  Oletko huomannut sen pienen tai suuren äänen tai energian, joka aiheuttaa kenties huonoa omaatuntoa jos ja kun vain OLET? PItääkö sinun(kin) ansaita lepohetket ja rauha suorittamisella ja tekemisellä? Olen työstänyt tätä pitkään. Eri roolimme kuuluvat asiaan olennaisesti. Onko meidän oltava jatkuvasti työntekijä, äiti, isä, auttaja, vaimo tai mitä tahansa muuta? Kohdallani roolien riisuminen on alkanut varsinkin siinä vaiheessa, kun kaikki biologiset lapset muuttivat kotoa, sitten luovuin myös työroolistani näkijänä. Sitä oli kestänyt yli 30 vuotta, joten havaitsin, että tuokin rooli oli ikään kuin kasvanut kiinni ihooni ja sieluuni. Mitä olen, jos en voi kokea olevani avuksi ja hyödyksi toisille ihmisille näkijyyteni kautta? Mitä olen kun lapseni eivät enää tarvitse minua kuten aiemmin, kun he olivat pieniä tai teinejä? Ja roolia roolin perään riiisuttuani olen tullut kohtaan, jossa huomaan, etten tahdo kokea elämää MINKÄÄN roolin kautta enää. Vain paljaasti OLLEN se joka olen, kussakin hetkessä, yhtenä Lähteen kanssa.

Tästä on syntynyt edelleen voimistuva RAUHA. Tekemisen pakon huomaan perustuneen pelkoon. Jos en jatkuvasti tee ja suorita, mitä sitten? Lakkaanko peräti olemasta kokonaan? Onko tekemisen pakko kuoleman pelon pakenemista? Henkisellä tiellä "Viimeisenä voitetaan kuolema." Ei välttämättä muuttumalla valoksi, vaikka sekin on mahdollista, mutta tyhjiin raukeamisen, olemattomuuden ajatuksesta taitaakin olla kyse. Ja kukapa häviämistä pelkää meissä, ellei se, jolla ei oikeasti mitään omaa olemassaoloa olekaan, eli erillisyyden ajaus?

Saa suorittaa! En sitä sano, etteikö saisi, mutta on hyvä tiedostaa KUKA suorittaja on. Onko häntä oikeasti olemassa? Mihin suorittamisen pakko perustuu ja yritämmekö peittää sillä jotakin, joka nousee syvältä sisältämme? Miten sitten käy kaiken tarkoituksellisen ja pakollisenkin tekemisen jos lepäämme olemisen tilassa? (Kuten lumityöt kun on pakko päästä ulos mökistä ja ihanaa valkeaa tuli yöllä melkoisen runsaasti.) Ehkäpä kaikki tuleekin tehtyä paljon paremmin kun "juuri MINÄ teen sen" eli tekijä- minuus loistaa poissaolollaan. Oleminen ei tarkoita, etteikö olisi aktiivisuutta, vaan se tarkoittaa, että kaikessa on erilainen LAATU, ei pakkoa, puurtamista, vaan iloa olemisesta joka sisältää aktiivisuuden ja passiivisuuden luonnollisen vaihtelun. Ehkäpä se onkin tuo paljon puhuttu flow-tila? 

Rauha on kaikkea ymmärrystä ylempi. Sitä kohti siis, mutta kurkottaen sisälle päin, jossa se aina On, kun vain maltamme olla  sille läsnä.

KRISHNAMURTI - HAVAINTOJA HAVAINNOISTA

Viime aikoina olen antanut itseni innostua Krishamurtista jälleen teinivuosien jälkeen. Tuolloin nimittäin luin paljonkin K.n kirjoja, mutta sitten kyllästyin ainaiseen ”prosessin” kuvaukseen ja koin tuon K.lle tuskallisen prosessin kuin sijaiskärsijänä, eli en jaksanut enää lukea siitä. Nyt kun Heikki Peltola on tehnyt ison ja hyvän työn kääntäessään ja kirjoittaessaan useita kirjoja Krishamurtista ja hänen viisaudestaan, palasin K.n pariin huomatakseni etteivät prosessin kuvaukset olekaan jokaisen kirjan antia, vaikka siitä puhutaankin. Varsinkin ”Havaintoja, päiväkirjamerkintöjä” - kirja, on aivan upea mielen ahtaat muotit rikki räjäyttävä, aivan kuin se muinaisen mainoksen Spick & Span, joka räjäyttää lian pois! Välillä piti laskea kirja syliin ja huokaista, koska meni aikaa kerätä mielen uskomusten palaset lattialta ja lakaista ne roskikseen.

Tästä huolimatta kirjoissa on jotakin, jossa olisin toivonut mentävän vielä pidemmälle ja syvemmälle tietoisuuteen. Esimerkiksi keskustelut kvanttifyysikko David Bohmin kanssa sisältävästä teoksesta ”Mielen tuolle puolen” seuraavia huomioita: Tämän kaksikon mielestä on kaksi todellisuuden ilmenemismuotoa; Reality vs. actuality. Reality on asioita ja havaintoja, joita pidetään ”normaalina” mielessä, kuten, että on olemassa maailma ja tietyt lainalaisuudet, jotka ovat paikkaansapitäviä tiedon valossa. Ja actuality on kuin zen- mieli, nähdään se mikä NYT TAPAHTUU sellaisena kuin se näyttää tapahtuvan, MUTTA onko sekään todellisuus? Onko ns. maailma todellinen, siis muotojen maailma, havinto esim. puusta ilman sitä puu-mielikuvaa ja leimaa, eikö sekin ole vain mielessä oleva asia, ei todellinen? Lisäksi K sanoo, että kaikki ajattelu on sanoja, mutta tätä en voi allekirjoittaa, koska se ei ole ainakaan alunperin sanoja, vaan sanat ja käsitteet tulevat mukaan vasta noin 7 -vuotiaana, ainakin itselleni.Sitä ennen ajattelu olikin todella nopeaa, eikä sanoja tarvittu. Heikki Peltola keskittyy kertomaan keskusteluja - kirjassa miten Bohm ja K sanailevat, joka on tietenkin hienoa keskustelua, eikä vain mielipiteiden vaihtoa, mutta mietin miksi kukaan ei ota puheeksi enempää sitä, mitä ON kun egoa ei ole? Eli mikä on ”se jokin ääretön läsnäolo, joka aina tulee paikalle, kun sitä ei odota ja ei tule, jos sitä odottaa tai toivoo tulevaksi”? Tästä korkeammasta läsnäolosta ei ilmeisesti voi mitään sanallisesti sanoa, näin oletan, koska siitä niin vähän heidän keskusteluissaan mainitaan. Myöskään sanaa Jumala ei mainita, paitsi käsitteenä Jumalasta, joka lieneekin aivan eri asia.

Ihmettelen myös pienenä ihmisenä, miksi K väittää, ettei prosessilla ollut tekemistä sen kanssa, mitä hän oivalsi tai miten näki ns. todellisuuuden? Itse kundaliinivoiman prosesseja kokeneena voisin vaikka lyödä vetoa, että kyseessä oli äitikundaliini, joka aktivoi hänen aivonsa näkemään ja kokemaan eri tavalla, kuin tavallinen rivikansalainen. Jos ”korkeampi näkeminen” vaatii aivojen fyysisen muutoksen, niin kuinka helposti se on saavutettavissa ilman ns."ulkoista" apua? Oman kokemukseni mukaan esimerkiksi selvänäkemisen aktivoitumista edelsi voimakkaita ja jopa kivuliaita fyysisiä prosesseja aivoissa ja ylemmissä hermokeskuksissa. K sanoo, että perinteinen meditaatio, jossa on jonkinlainen kaava tai tapa, ei tuo oivalluskykyä vaan paremminkin estää sitä. Onko meditaatio perinteisenä harjoitteena kokonaan siis nou nou?Kokonaisvaltainen näkeminen, eli sellaisuuden näkeminen, jota keskustelevat herrat korostavat, kuulostaa minulta kovin zen-läiseltä, ja ehkä ne ovatkin samaa sukua. ”Tarkkailija on tarkkailtava” on lause, joka vakuutti Heikin K.n oivalluskyvystä ja poikkeuksellisesta tiedostamisen tasosta. Samahdhissa tuo lause tulee hyvinkin oivalletuksi, koska ei ole olemassa mitään katsojasta erillistä kohdetta. Se on täysin selvää. Lisäksi tuollaiset tilat opettavat, että ei ole olemassa mitään ”ulkoista” on vain sisäinen. Kaikki asiat, maailma mukaanlukien, ovat vain sisällämme, eihän tietoisuudella voisikaan olla ulkopuolta, josta se (me tai yksi Itse) ei voisi olla tietoinen?

K.n ja Bohmin keskusteluissa sanotaan, että esim. puu tai vuori ovat todellisia, KOSKA ne ovat olemassa riippumatta katsojasta? Mutta voiko joku todistaa, että näin on, että on todella olemassa jotakin, jota mieli siis kuvittelee, muistelee tai ennakoi, riippumatta siitä onko havaitsija paikalla vai ei? Käsittääkseni katsoja ja kohde ilmestyvät samanaikaisesti ”paikalle.” Kuten Veda-kirjoissakin ystävällisesti kerrotaan luomisesta, että se ilmestyy hetkessä, NYT, koska eihän ole muuta aikaa, kuin vain se nyt-hetki. Ja tarinat lineaarisesta peräkkäisistä luomisen tapahtumista ovat satuja, joita kerrotaan lapsille, joilla ei vielä ole kypsyyttä oivaltaa yhtäkkistä luomista. Ajattelu on K.n ja kumppaneiden mukaan kaiken pahan alkulähde eli syy kärsimykselle, mutta itse näkisin, että kyse on nimenomaan egomielen tuotoksista. Meillä on mielessämme kaksi osaa, näin ainakin olen itse saanut oppia, sekä Ihmeiden oppikurssin mukaan, että oman kokemukseni mukaan. Toinen osa ajattelee pelon ajatuksia, eli palvelee egoa, erillisyyttä, ja toisesta osasta nousee rakkauden aatoksia. Kun on tietoinen ajatuksistaan, samaistumatta niihin, niin tietää samalla kummassa osassa mieltään kussakihn hetkessä asustaa. Tuosta asuinpaikasta nousevat tietenkin myös ajatukset ”maailmasta” ,ja jokainen näkee sisäisen maailmansa ulospäin projisoituna, kuin näytelmän tai elokuvan valkokankaalla.

Koen, että se ajattelu, josta siis on päästävä eroon, jotta voimme elää rauhassa toisten (itsemme osien) kanssa maailmaäytelmässä, on nimenomaan egomielen kaavamainen jargon, jota se jauhaa niin kauan kuin on joku, joka pysäyttää automaatiomielen kelanauhurin ja nousee korkeammalle tasolle tiedostamisen avaruudessa. Näkemään ja olemaan oma todellinen Itsensä.

Näiden kahden teoksen tiivistäminen lyhyeen artikkeliin on mahdotonta. K.n ja myös Bohmin arvo ihmiskunnan valaistumiselle (nyt, ei sitten joskus tulevaisuudessa, jota ei ole olemassa) on tärkeämpää, kuin ehkä arvaammekaan. Kollektiivisessa tietoisuudessamme, jossa me olemme Yksi, on arvokasta, että on edes muutama oivaltanut, valaistunut tai korkeasti hereillä oleva yksilö, sillä se vaikuttaa koko kokonaisuuteen, eikö vaan?