Viime matkablogin kirjoituksessa kerroinkin, että vain viikko vierähtää Venetsian jälkeen armaassa Suomen maassa ja sitten on jo aika nousta jälleen siiville ja liitää nuorteni kanssa Kreetan ja Santorinin maisemiin.
Matka lähti Oulusta ja lento kesti vain vajaa neljä ja puoli tuntia. Kohteeksi valikoitui Rethimnon, koska emme ole aiemmin käyneet siellä ja Hania sekä sen ympäristö on tullut kovin tutuksi jo aiemmilta matkoiltamme. Lisäksi meillä oli tärkeä tavoite, joka jäi aiemmin toteutumatta laivan rikkoutumisen takia; päästä näkemään Santoriini!
Kelit suosivat vaikkakin parina päivänä sateli vettä, niin se ei meitä haitannut. Merivesi oli hämmentävän lämmintä! Virallisesti se oli +26 C mutta taisi olla huomattavasti lämpimämpää, kuin sitä kuuluisaa linnnun maitoa! Loppulomasta tuuli äityi niin kovaksi, ettei mereen ollut menemistä mutta muutaman kerran sinne pääsimme ja nautimme suuresti. Erikoista näinä rahastuksen aikoina oli sekin, että Kreetalla aurinkotuolit eivät maksaneet mitään: Toki oli toive ostaa virvokkeita toimijoilta, mutta mikään pakko siihenkään ei ollut. Vertailun vuoksi; Rohdoksella pari vuotta sitten neljän ihmisen rantatuolit kustansivat yli 60 euroa vaikka silläkin rannalla oli suositeltavaa ostaa virvokkeita, petimaksujen lisäksi.
Hotellimme oli keskitasoa ja sijaitsi lähellä rantakatua, meille kolmelle se toimi hyvin, vaikkakin seinät olivatkin paperia ja näkymä parvekkeelta liikenteenjakajaan :)
Nuorten kanssa on kiva matkustaa kun juttu luistaa ja myös syvällisiä keskustellaan, varsinkin nyt kun kesällä tapahtunut kuolemantapaus on vetänyt mielet matalammaksi. Matka toi siis kovasti kaivattua vaihtelua viimeaikojen tunnelmiiin.
Rethimnon on mielestäni hieno matkakohde, sillä se on oikea kaupunkin eikä vain turisteja varten tehty kulissi. Siellä on kiva vanhakaupunki, Venetsialainen satama ja Turkkilainen minareetti. Majakkakin ja Fortezzan linnoitus ovat näkemisen arvoisia paikkoja!
Kaupungilla näkyi paljon nuoria ihmisiä, sillä Rethimnon on yliopistokaupunki. Meillä oli ajatuksena retkeillä joka toinen päivä ja chillata joka toinen, mutta kyllä taas hieman lipsahti liikaa retkiosastoon. Ehdottomasti PARAS retkemme oli Milin rotkovaellus, jonka toteutimme itse, ilman retkenjärjestäjää, pölöttövää opasta ja ihmisjoukon mukaan tallustamista...Sellainenkin retki oli jo varattu Samarian rotkoon, mutta peruin sen viime tingassa, sillä alkoi tuntua, että mukavampi on mennä ihan ilman saattojoukkoja, saada pysähtyä meditoimaan milloin tahtoo jne. Myöhemmin selvisi, että Samarian rotkoon emme me, eikä kukaan muukaan päässyt, sillä se oli suljettu maanvyöryjen ym vuoksi kokonaan.
Mili rotko on muutamia kilometrejä kaupungista vuoristoon ja sinne pääsee esim Hop on-off bussilla, tosin paluu voi olla ontuvampaa...Me otimme taksin ja se ei paljoa lovea matkabudjettiin tehnyt. Rotko alkaa pienellä patikoinnilla tavernaan, jossa kunnostauduin istumalla ohi tuolista :) Siitäkös naurua irtosi. Rotkovaellus on noin 4 km pitkä ja lähinnä mennään alaspäin, joka minun polvelle on hieman haastavaa, mutta hyvin polvi ja sen omistaja jaksoi, vaikka piti kyllä katsoa mihin astuu. Luonto on aivan mahtavaa missä vaan, niin myös Kreetalla. Siinä on jotakin upeaa taikaa kun kulkee puron virtauksen ääntä ja lintuja kuunnellen. Matkan varrella on monia vanhoja rakennuksia, pari rukoushuonetta, joissa paloi kynttilöitä, vanhoja myllyjä ja vaikka mitä. Lopussa piti hypellä kiveltä toiselle ettei kengät kastu, mutta sekin sujui ihan hyvin, kun oli kaverit kannustamassa. Rotkon toisessakin päässä on taverna, nimeltään Banana Tavern ja siellä on mahtava jopa trooppinen tunnelma ja kiva valikoima ruokia ja juomia sekä ystävällinen palvelu. Henkilökunta soittaa taksin pyynnöstä, niin myös meille ja se onkin tarpeen sillä koko matkalla ei kenttää kännyköihin löytynyt, sen verran pohjalla oltiin.
Aiemmalla matkalla tosiaan olimme jo varanneet retken Santorinille ja tuo kohde on ollut aina poikani haaveena. Silloin edellisenä iltana tuli puhelu hotellihuoneesen, että retki on peruttu koska laiva hajosi.Yrititmme saada vielä korvaavaa retkeä mutta se ei sitten millään onnistunut ja pettymys taisi olla suuri. Tiedän, ettei mitään tapahdu sattumalta.Näkemykseni oli, ettei Santorini tahtonut ottaa meitä silloin vielä vastaan. Olen huomannut, että väkisin yrittäminen missään asiassa ei toimi ja toisaalta jos on tarpeen jonnekin mennä niin se järjestyy helpostikin.
Tällä kertaa Santorini otti meidät vastaan, vaikkakin täytyy sanoa että rankkaa se oli! Olimme kaikki vähän sairaan oloisia. Välillä oli vaivannut lentsu ja Santorin laivalla oli vatsavaivoja niin minulla kuin pojallani. Laiva oli ihan mukava, kuin Tallinnan autolautta ja aika nopeakin, mutta kun retki kestää lähes kellon ympäri (11 h) ja siitä ajasta ollaan vain 3 h kohteessa, niin kyllä se alkaa tuntua että oliko ihan sen väärti, mutta kyllä se kuitenki voiton puolelle kääntyy nyt kun sitä myöhemmin miettii. Totesimme näet, että voisi sinne mennä uudelleenkin, mutta ei käymään vaan olemaan. Tunnelma, Atlantislaiset vibat ja kauneus, sen voisi kokea ihan RAUHASSA ilman turistimassoja, ainakin aamuisin ja iltaisin kun laivat ovat lähteneet massojen kanssa pois. Ehkä joskus vielä sellainen reissu siintää horisontissa, jos ja kun..
Nyt tunnelma tosin oli aika kiihkeä ajoittain, sillä Oija, joka on kaikkien Kreikan parhaiden postikorttien maisemana on NIIN turistirysä, että oksat pois. Meidän oppaamme hävisi osan porukan kanssa emmekä löytäneet häntä koko sen pysähdyksen aikana,emme myöskään tienneet mistä bussi lähtee jatkamaan ja kuitenkin aikataulu oli hyvin tiukka.Eteneminen Oijassa kapeita katuja kestää TODELLA pitkään koska ihmismassat pakkautuvat kapeikkoihin ja jäävät siihen ihmettelemään tai jopa heidän oppaansa pysäyttävät lauman keskelle kapeinta katua. Jos olet ahtaan paikan kammoinen, niin suosittelen katsomaan ajankohdan jolloin ei ole näin ruukaisaa. Me luultiin että syyskuu on hyvä aika, mutta ei...bussikuski tuumasi että syyskuussa on kaikista eniten ruuhkaa.
No kuvat tuli napattua ja jopa uskalsimme istua hetken kahvilassa, tosin kelloa vilkuillen...ja sitten etsimään muuta porukkaa ja opasta, jotka löytyivätkin sitten ihan helposti. Seuraava kohde oli saaren pääkaupunki tai kylä Fira ja siellä olikin sitten väljempää. Kiva tunnelma ja hyvää ruokaa oli siellä mutta jälleen koska piti kellon kanssa kulkea ettei jää kyydistä niin se hieman häiritsi. Me tosin ehdimme bussiin ajoissa, mutta kolmea muuta etsittiin ja meinasi jo laivakin lähteä ilman meitä, mutta ehdittiin viime hetkillä mukaan.
Santorinista sanoisin, että no, tulipahan käytyä. Seuraava reissu olikin sitten Hop on-off bussiajelu, jonka paras kohde oli Panaghia Calevin luostari kissoineen vuoristossa. Ah mikä rauhan tyyssija.
Siellä meditoin ja lähetin valoa myös kaikille kaikkialla. Sytytimme kynttilät useammassa kirkossa edesmenneille, myös entiselle anopilleni, joka myös nukkui pois kuluvana kesänä. Fortezzan linnoitus oli myös mukava nähdä, mutta sitten meitä alkoi jo väsy painaa ja huristelimme bussilla aivan oman hotellin kulmille keräämään voimia kotimatkaa varten.
Ai niin, tulihan meillä tyttären kanssa baari”kierroskin” tehtyä, peräti kahteen kuppilaan eräänä iltana. Etsimme elävää musiikkia, mutta emme sitä löytäneet. Ensimmäinen baari oli Flamengoteemainen kioski, jossa penkit oli keskellä kävelytietä ja josta muutoin ihmiset otti mukaansa drinkkejä ja kävelivät pois mikä minnekin. Nauratti, että tuommoinen ei Ismo Leikolan sketsienkään mukaan Suomessa onnistuisi, kun pitää pyytää lupa tarjoilijalta, saako lasin kanssa siirtyä terassille, vai pitääkö juoma juoda siinä kohtaa jossa sen on sattunut käteensä saamaan. Alkoholilainsäädäntö on hyvä juttu, mutta kohtuus kaikessa. Suolukan nälkä taisi voittaa musiikin etsimisen ja päädyimme yöpitseriaan todistamaan paikallisen ehkä yksinhuoltaja isän kasvatusmetodeja, kun hänen ehkä noin 11 v poikansa poltti sähkösavuketta sisätiloissa ja vanhemmat veljet kannustivat innolla isän myhäillessä vieressä.
Sadepäivän me vietimme vanhassa kaupungissa shoppaillen ja pysähdellen kahville ja syömään aina sopivasti juuri sadekuuron tullessa. Tunnelma vanhan kaupungin kaduilla ja ne lukuisat kissakaverit ovat kyllä mukavaa koettavaa.
Kuitenkin kuten aina sanon, reissussa rähjääntyy ja kotona korjaantuu. Viikko tuntui olevan ihan tarpeeksi tuolle kohteelle ja koti-ikäväkin vaivasi jo loppuajasta.
Mietiskelin, että olen matkustanut viime vuosina paljon enemmän kuin ennen. Ilmeisesti Universumi/ Itse / Korkein on päättänyt matkututtaa minua niin paljon, että se matkustamisen epäjumala kaatuu :) Me ihmisethän etsimme onnea mitä erikoisemmista paikoista. Joku matkustaa,joku ostaa merkkituotteita tai bodaa kehoansa tai harjoittaa asketismia, kaikki se on saman asian erilaisia ilmenemisen muotoja. Ihmeiden oppikurssi kutsuu näitä epäjumaliksi, jumalan korvikkeiksi.
Jos sana Jumala tuntuu sinusta vaikealta, niin voit vaihtaa sen tilalle Totuuden, onnen tai rakkauden. Ihminen etsii etsii eikä soisi löytävänsä. Ja kuka se on joka etsii? Tietenkin ego-minuus, joka tuntee ettei ole koskaan perillä. Sinä Itse, Minä Itse, Yksi Itse on henki, joka on perillä kokoajan. Me siis etsimme kuka minkäkin symbolin kautta onnea ja täyttymystä. Toisiko joku ihminen, joku toinen paikka tai aika, kuten tulevaisuus onnen? Ja tiedämme itsekukin, että ei se tuo, vaan onni on aina itsessämme.
Minäkin tiedän tämän ja rehellisesti sanottuna, tuntuu ajoittain, että matkojen välillä saisi olla pidempikin aika kuin viikko, mutta näillä mennään...Ja kuinka ollakaan, vielä tänä vuonna taitaa nokka kääntyä kohden ulkomaita, mutta siitä mahdollisesti sitten tuonnempana.
Kotimaa otti meidät hyvin vastaan.Syksy on kaunis ja värikäs, omassakin rannassa. Kiitos siitäkin.
