PARIISIN KEPEÄ KEVÄT

Matka Pariisin siltojen alle viiniä juomaan...alkoi edullisilla Air balticin lentojen varaamisella ja Da Vinci koodi- elokuvan katsomisella, uudestaan vuosien jälkeen. Olimme nimittäin saaneet vihiä ystäväni Pirjon kanssa, että nyt oli aika lähteä jälleen Maria Magdalenan jalanjäljille, tällä kertaa Ikuiseen Pariisiin ja johdatus tuntui heti voimakkaalta, kun löysimme Airbb - majapaikan aivan Magdalenan suositteleman kirkon eli Saint Sulpicen vierestä. Kirkko on rakennettu aiemmin siinä sijainneen Isis- papittarien temppelin paikalle. Aivan kuten niin monet muutkin kristinuskon paikat ovat korvanneet alkuperäiset temppelit, mutta se ei vähennä noiden uusien kirkkojen arvoa. Äitimaan voimapaikat tuskin välittävät siitä, millainen ihmisen rakentama rakennus sitä karttaan merkitsee.

Da Vinci – koodi alkaa juuri tuosta samaisesta kirkosta, jossa mekin usempaan kertaan vierailtiin. Lattiaan merkitty ns Rose Line ei merkitse virallisten tietojen mukaan Jeesuksen ja Marian suvun ruusulinjaa, mutta kenpä tietää totuuden? Ainakin Mystinen Ruusu kirjassani, joka on tullut kanavoituna tältä upealta parilta, he kertovat muuta, kuten tietenkin myös Jeesuksen Isoäiti Annan kirjat, joita suosittelen lämpimästi, ellet ole niihin vielä tutustunut. (Ruusulinja (engl. Rose Line) on nimitys, jota Dan Brown romaanissa Da Vinci -koodi käytetään Pariisin meridiaanista sekä myös Pariisin Saint-Sulpicen kirkon aurinkokellon gnomonin kautta kulkevasta auringonvalon linjasta, jonka avulla voidaan määrittää kevätpäiväntasauksen ajankohta.)

Jeshua ja Maria seurueineen vierailivat monissa maissa, ja varsinkin Kelttien asuinalueilla olen itse viime vuosina käynyt niin Pirjon, kuin lasteni kanssa. Da Vinci tarina loppuu Skotlannin Rosslyn kappeliin, jossa koimme voimallisia hetkiä Pirjon kanssa kaksi vuotta sitten. Taru kertoo graalin maljan muuratun pylvääseen siellä, ja tästä reissusta voit lukea myös tästä blogistani. Viime vuonna kävin lasteni kanssa Etelä- Ranskassa Maria Magdalenan luolalla ja sitä ennen kävimme Glastonburryssa, jossa taika ja mystisyys on käsinkosketeltavasti läsnä. Siellä on läsnä Jeshuan ja Marian lisäksi myös Merlinin ja pyöreän pöydän ritareiden henki. Avalonin usvienkin taitaa olla pian aika paljastaa totuutensa, jotka ovat olleet kätkössä pitkään. Marian maallisia jäännöksiä sanotaan olevan Rosslynin gryptassa ja Da Vinci - elokuvan mukaan Pariisin Louvren ylösalainen pyramidi siellä maan alla, osoittaa Marian hautapaikkaa, jonne legendan mukaan osa hänen maallisista jäänteistään on siirretty Rosslynistä. Viime vuonna siellä Etelä- Ranskassa kävimme luolan jälkeen läheisessä kylässä, jossa on Marialle omistettu kirkko Sainte-Baume ja sen gryptassa pääkallo, jonka väitetään kuuluneen hänelle. En ole jäännösten palvoja, mutta jotakin voimaa niissä tuntuu olevan silloin, kun kyseessä on ollut valaistunut mestari, joka ne on jälkeensä jättänyt. Jotkut mestarit sen sijaan muuttavat koko kehokuvajaisensa valoksi, itse kannattaisin sitä vaihtoehtoa ehkä enemmän, mutta makuasioista ei kiistellä. Marian hautaa emme käyneet nyt läheltä katsomassa, sillä tuo kohta, jossa ylösalainen pyramidi sijaitsee on kannen alla sijaiten Louvren lähellä olevassa liikenneympyrässä...Olisi ehkä herättänyt liikaa kiinnostusta, jos me suominaiset olisimme sillä kontanneet...ainakaan päiväsaikaan ;)

Mutta Mestari ei ole jäännöksensä, vaan ikuinen henki ja saimme kokea nimenomaan Notre Damessa ehkä voimakkaamman hoidon tai latauksen tämän matkan osalta. Ensinnäkin se tunnelma! Olin käynyt ennen tulipaloa tuossa kirkossa ja tuolloin totesin, että huh huh kuinka pimeä paikka. Demonien kuvia runsaasti, raskas energia ja erikoista kaikinpuolin, ei niin hyvällä tavalla. Nyt oli kuin olisimme tulleet eri kirkkoon! Mikä valo ja keveys, mahtavat puitteet ja tunnelma. Pieni meditaatiohetki toi meille Marian ja erään toisen papittaren siunauksen, joka vaikutti voimakkaasti kurkkuchakraan. Välillä meistä kummastakin tuntui, että kurkusta vedetään pois ikiaikaista vanhaa energiaa, sanomattomia sanoja, vaijettuja totuuksia. Tästä puhutaan Isoäiti Annan kirjoissa muistaakseni Magdalenojen suunavauksena. Magdalenat ovat papittaria ja nimenomana Isis-papittaret ovat kantaäitejään. Suunavaus taas tarkoittaa, että on aika naisten avata äänensä kuuluviin, patriarkaalisen pitkän alaspainamisen jälkeen. Sitähän on juuri tuo Marian esille tuominen tasavertaisena kumppanina ja myös valaistuneena Mestarina Jeshuan rinnalla. Seikka, josta Raamattu tiiviisti yhä vaikenee. Mutta jolla on korvat hän kuulee ja jolla on silmät, hän voi lukea, myös gnostisia tekstejä, joita ei Raamattuun ole mukaan kelpuutettu. (mm.Marian oma evankeliumi)

Yksi teema meillä Pirjon kanssa oli kuunnella joitakin aiempia elämäntarinoimme varsinkin yhteisiä sellaisia, jotka sijoittuvat Ranskaan. Olemme nähneet mm. samaa unta samaan aikaan, mutta omalta kannaltamme katsoen. Uni liittyi mieheen ja isoon vanhaan kartanoon. Olimme molemmat tuon linnanherran vaimoja, mutta emme samaan aikaan, vaan peräkkäin. Tarina ei ollut kovin mukava, vaan vaati toisen meistä hengen ja toinen meistä pääsi pakenemaan ja sai pitää henkikultansa, mutta muistot jäivät sieluihin…

Minulla on myös muistoja Mouling Rougesta, eli Punaisesta Myllystä, siihen aikaan kun se oli juuri avattu. Hämmästyttävää kyllä, sisustus on lähes samanlainen vieläkin, toki mukavuuslaitos on lisätty ja paikkaa on laajennettu. Pitihän sielläkin taas käydä kokemassa semi-syntistä menoa, jossa kaipasimme tosin enemmän paljasta pintaa miehiltä. Tuohon seikkaan ei siis tasa-arvo ollut vielä ennättänyt, eikä se Magdaleenojen ääni sinne kantanut, vaikka muutoin kaunista laulua ja soittoa, revyytä ja can cania saimme nähdä ja kokea. Samalla reissulla matkasimme yövalaistuun Eiffelin tornin maisemaan ja yöpitsan vanhvistavina tuolla alueella tornia kuvasimme. Todettiin, että se on hienompi tosiaan yöllä, kuin päivällä. Seuraavan päivän retki sille alueelle osoitti, että emme varmaan menettäneet mitään, vaikkei nyt torniin kiivettykään. Joka paikkaan näytti jonoja riittävän kiitettävästi.

Jonottamisen sijasta halusimme kokea tunnelmia, ihmisiä, ruokaa ja olemista. Vaikka kyllä taas askelia kertyi yli oman tarpeen ja univelka kasvoi varsinkin minulla ihan yllätyslukemiin, kun mennen tullen lentoajat oli mitä sattuu ja muutenkin välillä unensaanti ontui. Pariisin kevät on käsite ja siltä se nyt tuntui, kun ilmat suosivat ja Luxembourgin puistossakin oli jo ihanaa luontoa, vaikkakin välillä tosi paljon tuuli pyöritti hiekkaa ja kukkivat puut tuottivat allergiaa meille ja monelle muulle. Kun viimeisenä kokopäivänä kävelimme keskustan Champs-Élysées – katua, aivasteli joka toinen ihminen, mutta Suomessakin oli ollut tuolloin myrsky ja hiekkaa ilmassa.

Majoituksemme palveli hyvin meitä kulkijoita, koska moneen paikkaan oli kävelymatka. Majoittaja tosin meinasi vetää herneen nenäänsä alussa, kun emme ymmärtäneet monen koodin käyttämistä sisäpihalle menemisessä. Melkein nappasimme erään hammaslääkäriin matkalla olleen nuoren naisen omaksi siivoojaksemme, väärinkäsityksen johdosta ja naurua piisasi tietenkin, kun asiat selkesi ja oikea siivooja tuli meitä asuntoon päästämään. Jokaisesta ikkunasta näkyi kirkko ja osin myös suihkulähde sen edustalta. Asunnottomiakin tavattiin muutamia, myös meidän talon edustalla, mutta he olivat hyvin ystävällisiä ja kiittelivät, jos saivat jotakin lahjana. Siitä tulikin mieleen arkkityyppinen uskomus ranskalaisten töykeydestä. Olen siitä paljon kuullut, mutta koskaan en ole sitä kokenut En nytkään. Kun osaa edes muutaman sanan paikallista kieltä, menipä minne vaan, niin kohtelu on ystävällistä.

Ainoastaan jotkut taksikuskit olivat hieman naama nutturalla, kun joutuivat hyväksymään pankkikortin käteisen sijasta, mutta nekin tilanteet ymmärtää, jos luottokorttiyhtiö vie suuren siivun pienestä tulosta. (Eli jos menet Pariisiin, niin ota käteistä mukaan takseja varten! Ja ole tarkkana lentokentällä, jossa monenmoiset huijarit toivovat saavansa sinut kyytiinsä.) Montmartreen kukkulalta, taiteilija kaupunginosasta, oli hyvät näkyämät yli koko Pariisin ja Sacre Cour – kirkko hohti viattoman valkoisena kuten aina. Sanotaan, että se on kauniimpi ulkoa kuin sisältä, ja sen tiedänkin, kun viimeksi siellä vierailin. Jonot olivat taas muhkeat, joten tällä kertaa sisälle meno vaihtui crepseihin ja kahviin. Nam!

Ketoruokavalio ei oikein Pariisissa toimi, mutta on jännää, että vaikka Suomessa vilja tekee mahavaivoja, niin ulkomailla ei näin ole. Tämän olen itse todennut monta kertaa, samoin kuin monet tuttuni, joilla on viljan kanssa herkkyyttä. Ehkä kyseessä ei olekaan vilja, vaan ne lisäaineet kuten homeenesto, jota siihen ainakin Suomessa laitetaan, kun luomu ei ole vielä palannut arvoon arvaamattomaan, vaikka muutos taitaa olla käynnissä. Pariisi näytti meille kauniit kasvonsa. Risteily jokilaivalla Seinellä koululaisten kanssa, oli rauhallinen kokemus. Laivalta näki päänähtävyyksiä eri perspektiivistä, mutta kiinnostavinta oli katsella rannoilla aikaansa viettäviä ihmisiä.Picnic näyttää olevan paikallisten suosittu harrastus, kaikkina vuorokauden aikoina. Lennot Riikan kautta olivat mukavat sikäli, että Riikan kenttä on pieni ja vaikeasti eksyttävissä. Lentoajat sen sijaan olivat raskaat, varsinkin kun univelkaa kertyi yli 7 h Ouran mukaan ja oltuani Suomessa 11 tuntia, meille muutti koiranpentu Alpo. Arvaatko, että univelka siitä sitten vain väheni...No totta puhuen vain ensimmäiset pari yötä olivat vähän levottomia ”vauvan” kanssa. Nyt on univelkakin jo lähes kuittaantunut, kun on kulunut pari viikkoa paluusta.

Vielä yksi asia; eli ykseys. Koin jänniä tiloja menomatkan lennolla, koneessa. Olin yhtä jokaisen koneessa matkustavan ja sitä lentävän kanssa. Oli vain yksi kokonaisuus ja itse konekin oli osa sitä, mutta ei osittunut. Samalaisia tiloja oli matkan alun ajan ja koin keveyttä. Loppua kohti alkoi väsy painaa, mutta oli hyvä, että lähdettiin. Ellei lähde, ei voi palata ja kuten niin monta kertaa olen sanonutkin...kaikki matkat ovat matkoja tietoisuudessa. Aika ja kaikki paikat, joita voimme kuvitella ovat osa Itseä, Itsessä, ja nousevat Itseydestä. Niin myös Pariisi ja sen ihana kevät. Keveitä askelia sinullekin lukija ja ystäväni tähän kevääseen, missä ikinä liikutkin, niin aina olet perillä ja matkalla samaan aikaan <3 Jos Maria Magdalenan todellinen olemus kiinnostaa, niin suosittelen myös tätä blogitekstiä: https://lainegraciajoskus.blogspot.com/2012/07/maria-magdaleena-todellinen-euroopan_21.html?m=1 Ja tietenkin kirjojani Mystinen Ruusu ja Maria Magdalena Sekä kirjoja Anna Jeesuksen isoäiti sekä Magdalenojen ääni.

P.S.Niin siitä viininjuonnista Seinen siltojen alla, kuten eräs biisi kertoo...Kyllä me sitäkin kokeiltiin, vanhojen aikojen kunniaksi! Kippis!

Tarviiko aina suorittaa? Myös henkisyyttä?

Tarinontia "mökkiretriitiltä" rooleista, suorittamisen pakosta ja sen syystä ja muustakin.

Muutamia kertoja vuodessa järjestän itselleni ns mökkiretriitin, jonka aikana olen yksin ja keskityn henkisyyteen Syötteen mökillämme. Tällä kertaa meditaation kohteena on ylenmääräinen suorittaminen, ei vain elämässä yleensä, arjessa, vaan nimenomaan myös henkisyyden suorittaminen. Olen aiemmin laatinut itselleni vaateita myös mökkiretriittiin, eli pitää joogata, meditoida tietty määrä ja tehdä muuta mitä olen ennakkoon sopinut itseni kanssa :)) Ja nyt siihen on tultava loppu. KAIKKI roolit, suorittaminen elämässä ja myös henkisyydessä on tullut päätökseen, sillä enää en halua kokea arvoani ihmisenä suorittamisen kautta. Olen meditoinut sitä, MIKÄ on se taho minussa, joka tahtoo jatkuvasti suorittaa, ei USKALLA vain OLLA ja levätä... Meditoin siis sitä, etsin sisältäni yksinvaltiasta, joka tahtoo määrätä ja katson MIKSi näin tapahtuisi. Jumala meissä ei tuomitse tai vaadi. Hän hyväksyy meidät tasan tarkkaan sellaisena kuin OLEMME. Olemisen tilassa. Arvomme ei Korkeimman katseessa perustu millään tavalla saavutuksiin tai tekemiseen, joten kuka tai mikä on se taho, joka ruoskii suorittamaan, niin elämässä yleensä kuin henkisyydessäkin.  Oletko huomannut sen pienen tai suuren äänen tai energian, joka aiheuttaa kenties huonoa omaatuntoa jos ja kun vain OLET? PItääkö sinun(kin) ansaita lepohetket ja rauha suorittamisella ja tekemisellä? Olen työstänyt tätä pitkään. Eri roolimme kuuluvat asiaan olennaisesti. Onko meidän oltava jatkuvasti työntekijä, äiti, isä, auttaja, vaimo tai mitä tahansa muuta? Kohdallani roolien riisuminen on alkanut varsinkin siinä vaiheessa, kun kaikki biologiset lapset muuttivat kotoa, sitten luovuin myös työroolistani näkijänä. Sitä oli kestänyt yli 30 vuotta, joten havaitsin, että tuokin rooli oli ikään kuin kasvanut kiinni ihooni ja sieluuni. Mitä olen, jos en voi kokea olevani avuksi ja hyödyksi toisille ihmisille näkijyyteni kautta? Mitä olen kun lapseni eivät enää tarvitse minua kuten aiemmin, kun he olivat pieniä tai teinejä? Ja roolia roolin perään riiisuttuani olen tullut kohtaan, jossa huomaan, etten tahdo kokea elämää MINKÄÄN roolin kautta enää. Vain paljaasti OLLEN se joka olen, kussakin hetkessä, yhtenä Lähteen kanssa.

Tästä on syntynyt edelleen voimistuva RAUHA. Tekemisen pakon huomaan perustuneen pelkoon. Jos en jatkuvasti tee ja suorita, mitä sitten? Lakkaanko peräti olemasta kokonaan? Onko tekemisen pakko kuoleman pelon pakenemista? Henkisellä tiellä "Viimeisenä voitetaan kuolema." Ei välttämättä muuttumalla valoksi, vaikka sekin on mahdollista, mutta tyhjiin raukeamisen, olemattomuuden ajatuksesta taitaakin olla kyse. Ja kukapa häviämistä pelkää meissä, ellei se, jolla ei oikeasti mitään omaa olemassaoloa olekaan, eli erillisyyden ajaus?

Saa suorittaa! En sitä sano, etteikö saisi, mutta on hyvä tiedostaa KUKA suorittaja on. Onko häntä oikeasti olemassa? Mihin suorittamisen pakko perustuu ja yritämmekö peittää sillä jotakin, joka nousee syvältä sisältämme? Miten sitten käy kaiken tarkoituksellisen ja pakollisenkin tekemisen jos lepäämme olemisen tilassa? (Kuten lumityöt kun on pakko päästä ulos mökistä ja ihanaa valkeaa tuli yöllä melkoisen runsaasti.) Ehkäpä kaikki tuleekin tehtyä paljon paremmin kun "juuri MINÄ teen sen" eli tekijä- minuus loistaa poissaolollaan. Oleminen ei tarkoita, etteikö olisi aktiivisuutta, vaan se tarkoittaa, että kaikessa on erilainen LAATU, ei pakkoa, puurtamista, vaan iloa olemisesta joka sisältää aktiivisuuden ja passiivisuuden luonnollisen vaihtelun. Ehkäpä se onkin tuo paljon puhuttu flow-tila? 

Rauha on kaikkea ymmärrystä ylempi. Sitä kohti siis, mutta kurkottaen sisälle päin, jossa se aina On, kun vain maltamme olla  sille läsnä.

KRISHNAMURTI - HAVAINTOJA HAVAINNOISTA

Viime aikoina olen antanut itseni innostua Krishamurtista jälleen teinivuosien jälkeen. Tuolloin nimittäin luin paljonkin K.n kirjoja, mutta sitten kyllästyin ainaiseen ”prosessin” kuvaukseen ja koin tuon K.lle tuskallisen prosessin kuin sijaiskärsijänä, eli en jaksanut enää lukea siitä. Nyt kun Heikki Peltola on tehnyt ison ja hyvän työn kääntäessään ja kirjoittaessaan useita kirjoja Krishamurtista ja hänen viisaudestaan, palasin K.n pariin huomatakseni etteivät prosessin kuvaukset olekaan jokaisen kirjan antia, vaikka siitä puhutaankin. Varsinkin ”Havaintoja, päiväkirjamerkintöjä” - kirja, on aivan upea mielen ahtaat muotit rikki räjäyttävä, aivan kuin se muinaisen mainoksen Spick & Span, joka räjäyttää lian pois! Välillä piti laskea kirja syliin ja huokaista, koska meni aikaa kerätä mielen uskomusten palaset lattialta ja lakaista ne roskikseen.

Tästä huolimatta kirjoissa on jotakin, jossa olisin toivonut mentävän vielä pidemmälle ja syvemmälle tietoisuuteen. Esimerkiksi keskustelut kvanttifyysikko David Bohmin kanssa sisältävästä teoksesta ”Mielen tuolle puolen” seuraavia huomioita: Tämän kaksikon mielestä on kaksi todellisuuden ilmenemismuotoa; Reality vs. actuality. Reality on asioita ja havaintoja, joita pidetään ”normaalina” mielessä, kuten, että on olemassa maailma ja tietyt lainalaisuudet, jotka ovat paikkaansapitäviä tiedon valossa. Ja actuality on kuin zen- mieli, nähdään se mikä NYT TAPAHTUU sellaisena kuin se näyttää tapahtuvan, MUTTA onko sekään todellisuus? Onko ns. maailma todellinen, siis muotojen maailma, havinto esim. puusta ilman sitä puu-mielikuvaa ja leimaa, eikö sekin ole vain mielessä oleva asia, ei todellinen? Lisäksi K sanoo, että kaikki ajattelu on sanoja, mutta tätä en voi allekirjoittaa, koska se ei ole ainakaan alunperin sanoja, vaan sanat ja käsitteet tulevat mukaan vasta noin 7 -vuotiaana, ainakin itselleni.Sitä ennen ajattelu olikin todella nopeaa, eikä sanoja tarvittu. Heikki Peltola keskittyy kertomaan keskusteluja - kirjassa miten Bohm ja K sanailevat, joka on tietenkin hienoa keskustelua, eikä vain mielipiteiden vaihtoa, mutta mietin miksi kukaan ei ota puheeksi enempää sitä, mitä ON kun egoa ei ole? Eli mikä on ”se jokin ääretön läsnäolo, joka aina tulee paikalle, kun sitä ei odota ja ei tule, jos sitä odottaa tai toivoo tulevaksi”? Tästä korkeammasta läsnäolosta ei ilmeisesti voi mitään sanallisesti sanoa, näin oletan, koska siitä niin vähän heidän keskusteluissaan mainitaan. Myöskään sanaa Jumala ei mainita, paitsi käsitteenä Jumalasta, joka lieneekin aivan eri asia.

Ihmettelen myös pienenä ihmisenä, miksi K väittää, ettei prosessilla ollut tekemistä sen kanssa, mitä hän oivalsi tai miten näki ns. todellisuuuden? Itse kundaliinivoiman prosesseja kokeneena voisin vaikka lyödä vetoa, että kyseessä oli äitikundaliini, joka aktivoi hänen aivonsa näkemään ja kokemaan eri tavalla, kuin tavallinen rivikansalainen. Jos ”korkeampi näkeminen” vaatii aivojen fyysisen muutoksen, niin kuinka helposti se on saavutettavissa ilman ns."ulkoista" apua? Oman kokemukseni mukaan esimerkiksi selvänäkemisen aktivoitumista edelsi voimakkaita ja jopa kivuliaita fyysisiä prosesseja aivoissa ja ylemmissä hermokeskuksissa. K sanoo, että perinteinen meditaatio, jossa on jonkinlainen kaava tai tapa, ei tuo oivalluskykyä vaan paremminkin estää sitä. Onko meditaatio perinteisenä harjoitteena kokonaan siis nou nou?Kokonaisvaltainen näkeminen, eli sellaisuuden näkeminen, jota keskustelevat herrat korostavat, kuulostaa minulta kovin zen-läiseltä, ja ehkä ne ovatkin samaa sukua. ”Tarkkailija on tarkkailtava” on lause, joka vakuutti Heikin K.n oivalluskyvystä ja poikkeuksellisesta tiedostamisen tasosta. Samahdhissa tuo lause tulee hyvinkin oivalletuksi, koska ei ole olemassa mitään katsojasta erillistä kohdetta. Se on täysin selvää. Lisäksi tuollaiset tilat opettavat, että ei ole olemassa mitään ”ulkoista” on vain sisäinen. Kaikki asiat, maailma mukaanlukien, ovat vain sisällämme, eihän tietoisuudella voisikaan olla ulkopuolta, josta se (me tai yksi Itse) ei voisi olla tietoinen?

K.n ja Bohmin keskusteluissa sanotaan, että esim. puu tai vuori ovat todellisia, KOSKA ne ovat olemassa riippumatta katsojasta? Mutta voiko joku todistaa, että näin on, että on todella olemassa jotakin, jota mieli siis kuvittelee, muistelee tai ennakoi, riippumatta siitä onko havaitsija paikalla vai ei? Käsittääkseni katsoja ja kohde ilmestyvät samanaikaisesti ”paikalle.” Kuten Veda-kirjoissakin ystävällisesti kerrotaan luomisesta, että se ilmestyy hetkessä, NYT, koska eihän ole muuta aikaa, kuin vain se nyt-hetki. Ja tarinat lineaarisesta peräkkäisistä luomisen tapahtumista ovat satuja, joita kerrotaan lapsille, joilla ei vielä ole kypsyyttä oivaltaa yhtäkkistä luomista. Ajattelu on K.n ja kumppaneiden mukaan kaiken pahan alkulähde eli syy kärsimykselle, mutta itse näkisin, että kyse on nimenomaan egomielen tuotoksista. Meillä on mielessämme kaksi osaa, näin ainakin olen itse saanut oppia, sekä Ihmeiden oppikurssin mukaan, että oman kokemukseni mukaan. Toinen osa ajattelee pelon ajatuksia, eli palvelee egoa, erillisyyttä, ja toisesta osasta nousee rakkauden aatoksia. Kun on tietoinen ajatuksistaan, samaistumatta niihin, niin tietää samalla kummassa osassa mieltään kussakihn hetkessä asustaa. Tuosta asuinpaikasta nousevat tietenkin myös ajatukset ”maailmasta” ,ja jokainen näkee sisäisen maailmansa ulospäin projisoituna, kuin näytelmän tai elokuvan valkokankaalla.

Koen, että se ajattelu, josta siis on päästävä eroon, jotta voimme elää rauhassa toisten (itsemme osien) kanssa maailmaäytelmässä, on nimenomaan egomielen kaavamainen jargon, jota se jauhaa niin kauan kuin on joku, joka pysäyttää automaatiomielen kelanauhurin ja nousee korkeammalle tasolle tiedostamisen avaruudessa. Näkemään ja olemaan oma todellinen Itsensä.

Näiden kahden teoksen tiivistäminen lyhyeen artikkeliin on mahdotonta. K.n ja myös Bohmin arvo ihmiskunnan valaistumiselle (nyt, ei sitten joskus tulevaisuudessa, jota ei ole olemassa) on tärkeämpää, kuin ehkä arvaammekaan. Kollektiivisessa tietoisuudessamme, jossa me olemme Yksi, on arvokasta, että on edes muutama oivaltanut, valaistunut tai korkeasti hereillä oleva yksilö, sillä se vaikuttaa koko kokonaisuuteen, eikö vaan?

Vuosi 2025 oli vuoristorataa....

Vuosi 2025 oli minulle monella tavalla merkittävä, todella erilainen kuin muutamat aiemmat. Se sisälsi niin ylä-kuin alamäkiä, runsaasti monenlaisia tunteita autuudesta uupumukseen. Todellinen vuoristorata siis! Koin voimakkaita heräämisen tiloja vuoden alussa ja varsinkin kesän alussa. Näistä kokemuksista syntyi pieni kirjanen KATSE - Herääminen henkeen. Sitten, kuten niin monesti on korkeiden tilojen jälkeen, egomieli vastasi voimakkailla haasteilla ja erillisyyden virtauksilla. Haasteita vuoteen toivat varsinkin läheiset, joista koemme olevamme vastuussa. Omalta kohdalta äidin muistisairaus ja sen paheneminen nopeasti, oli varmasti yksi syy uupumiseen, mutta toisaalta totesin, kun syksyllä rupesin ottamaan taas näkijänä asiakkaita...että en vaan kertakaikkiaan ole työkykyinen siihen työhön. Olen jo pitkään miettinyt ja kuulostellut yrittäjyyttä ja sen haasteita ja hyviä puolia. 

(Kuvassa Lucy-koira viimeisenä elinpäivänään.) Yksityisasiakkaita olin ottanut jo 33 vuotta ja ylikin ja tein tästä työstä kirjallisen koosteen Chakrat selvänäköisesti. Mietin, onko minulla enää annettavaa samanlaiseen työhön, mutta vanhasta tottumuksesta siis aloitin syksyllä todetakseni, että ei enää...Asiakkaat ovat ihania, mutta pystyn paremmin tarjoamaan omaa parastani ryhmä-koulutusten ja kirjojen sekä luentojen muodossa. Lisäksi nämä työskentelyn muodot ovat myös ajallisesti vähemmän sitovia, jota vesimies-luonteeni kaipaa, vapautta olla milloin  missäkin, mökillä varsinkin :)  Niinpä uudenvuoden aatto 2025 alkoi aamullisella viestillä PRH.sta.(Patentti ja rekisterihallitus) Yritykseni oli kirjattu ulos järjestelmästä ja olen siis nyt freelancer, eli ns kevytyrittäjä. Hyvä, että keveyttä on tullut elämään, varsinkin raskaiden jouluruokien jälkeen! Ennen kuin aloitin yrittäjänä vuonna 2009, olin tehnyt tätä työtä jo 17 vuoden ajan, sivutyönä. Nyt siis palaan takaisin samaan malliin. Työt jatkuvat, mutta yritys ei enää jatku. 

(Kuvassa yksi voimakkain paikka vuonna 2025; Maria Magdalenan luola Ranskassa.) Uupumus alkaa pikkuhiljaa hellittää, kun olen antanut itselleni luvan levätä, teinhän yrittäjänä töitä ilman kesälomia vuosikaudet. Nyt olen myöntänyt itselleni paljon lomia, myös kesäloman pitkänä versiona viime kesänä, mutta kuinka ollakaan, nyt kun Oura- sormus antoi vuosikatsauksen, niin Heinäkuussa olin ollut kaikista eniten stressaantunut! Tästä kerroinkin eräässä aiemmassa blogissani, että myös kaikesta mukavasta voi uupua, jos sitä on liian paljon. Ensi kesään olen jo henkisesti valmistautunut ajatustasolla...Eli vähemmän sosiaalisia aktiviteettejä, enemmän luontoa suunnitelmissa, mutta mieluiten ilman majava-ongelmia :) Yksi suuri suru minulle vuonna 25 oli Lucy-koiran sairastuminen ja kuolema. Jospa ensi kesänä on sitten jo uusi lenkittäjä rinnallamme, kun surutyö on tehty. Työn puolesta kutsuu yhä enemmän Herääminen ja herättäminen.Ei-dualistisuus ja sitä nyt alkava 6 viikon Ihmeiden oppikurssin opettajan käsikirjaan perustuva verkkokurssikin käsittelee.

Maaliskuussa olen luennoimassa Oulun Ilon valkeilla ja luennon/ohjatun meditaation aihe on Avatar-mainen Näen sinut! Mutta minun versioni on NÄEN VALOSI! Ja tuota sisäistä valoamme me tulemme yhdessä vahvistamaan, tule mukaan siis sinne! Krishnamurti on kulkenut  mukanani viimeisen vuoden. Hänen uusista käännetyistä kirjoistaan on uusimmassa Ultrassa artikkeli nimeltä Havaintoja havainnoista. Laitan artikkelin myöhemmin myös tänne blogiin, jos et satu sitä Ultrasta lukemaan.

Minulta on myös nyt useasti kysytty, KETÄ Oululaista näkijää suosittelen yksityisasiakkaiden vastaanottamiseen, kun en itse enää asiakkaita ota.Olen suositellut seuraavia henkilöitä, heiltä asiaa varmistamatta, mutta uskon, että asia on heille ihan ok :) Valo Ilona Elise Raitakallio   https://www.valoilona.fi/   ja Erika Juusola: https://www.kaleva.fi/erika-juusola-on-moderni-oululainen-selvannakija-y/12377409Jos asut Etelä-Suomessa, niin ihana Mukti eli Eija- Mariia Väisänen on näkijä/hoitaja, jota suosittelen: https://lahdeelamaan.fi/

Kuluva vuosi tuonee uusia kujeita ja uusia polkuja kuljettavaksi. Aina kun vanhasta luopuu, niin tulee tilaa uudelle.Tietoisuus ja eteenkin Sydäntietoisuus on kuitenkin se sana, jota elämäntehtäväni jatkossakin käsittelee, monessa muodossa ;) Mukavaa alkanutta vuotta jokaiselle Sinulle! Pidetään lippu korkealla! Terkuin Marjut www.marjutmoisala.com Jos IOK-kurssi kutsuu, voit liittyä vielä mukaan: marjut.moisala@gmail.com, Ilon valkeat messuista seuraa ilmoittelua netissä.

Kerjäläis-Jeesus Joulun alla

Oulun Valkea kauppakeskus ja sen ympäristö on tunnettu melko epämääräisestäkin hengailijoista ja vartijoilla on paljon työtä alueen turvallisena pitämisessä. Itse pyrin välttämään tuota aluetta kaupungista, mutta aina ajoittain sielläkin tulee käytyä, keskeisen sijainnin takia. Nyt noin viikko sitten vei tieni lääkärikeskukseen ja suuntasin sinne Valkean ulkoalueen kautta. Meno oli kuin ulkomailla, sillä paikalla oli useita kerjääviä ihmisiä. Annan yleensä intuition kertoa onko lompakon avaamiselle tarvetta. Nyt näin kaukaa, että hahmo, jonka ajattelin tuovan mieleen yleisen kuvan Jeesuksesta, pitkine hiuksineen ja partoineen, oli kerjäämässä rahaa aamukahviin. Sydämeni sykähti ja koin tarvetta antaa rahaa, mutta koska ympärillä oli paljon epämääräistä porukkaa, en viitsinyt alkaa laukkuani aukomaan. Päätin sen sijaan, että jos Jeesuksen kaksoisolento on paikalla palatessani, antaisin rahan ja kaivoin setelin jo esiin valmiiksi paluuta varten. Palatessani ”Jeesus” oli kuitenkin kadonnut ja raha jäi antamatta. Juttelin nuorisoni kanssakin hyväntekeväisyydestä ja aiemmista tapauksista, joissa olimme tavanneet upeita sieluja kerjäämässä ja antaneet heille rahaa. Heitä nauratti kerjäläis-Jeesus nimitykseni. Kerjäläis-Jeesus tuli myös yöuneeni. Emme ottaneet häntä automme kyytiin unessani, vaan hän jäi huitomaan tien poskeen...Aivan kaikki on symbolista, kuten lempikirjani Ihmeiden oppikurssikin opettaa… Mitäs näiden päiväunien ja yöunien symboliikka opettaakaan, mietin...

Kerjäläis-Jeesus symboloi minulle jokaista Sinua ja Minua, eli Yhtä Ykseyttä, Kristusta meissä. Me kaikki olemme ihmisinä ”onnenkerjäläisiä” niin kauan kuin heräämme huomaamaan valon sisällämme. Etsimme onnenmurusia maailmasta, teeskennellen köyhyyttä, vaikka todellisuudessa olemme rikkaista rikkaimpia, rakkaista rakkaimpia, Korkeimman Yhden perillinen. Tarina jatkui kun olin menossa optikolle. Muistin tämän hahmon ja olin utelias, näkisinkö hänet taas. Näin tietenkin. Mutta nyt hän oli melkoisessa seilissä, tai huumeissa, aurinkolasit silmillään kaamoksessa, näyttäen ja kuulostaen melko riehakkaalta. Kahviraha jäi edelleen antamatta. Aurinkolasien taakse piiloutuminen toi mieleeni edelleen sisäisen Itsemme, jonka valo häikäisee egomme silmiä. On pakko suojautua tai ehkä kerjäläisjeesus ei halunnut näyttää silmiään, sielun peilejä, jotta hänen todellista olemustaan ei tunnistettaisi? Meissä kaikissa on tuo tarve piiloutua pienuuteen ajoittain, uskotella itsellemme, että meillä ei ole voimaa, olemme ”maailman uhri” ja kuitenkin tuo kaikki on vain harhaisia uskomuksia tietoisuuden kirkasta pintaa varjostamassa.

Jokainen ”toinen” on pelimme. Miten näemme hänet, näemme itsemme. Kun näemme toisen valossa ja valona, uskoipa hän itse itsestään mitä tahansa, on se suurin ”sijoitus” tai apu näennäisesti toiselle ihmisille. Näennäisesti, sillä maailmassa näemme erillisyyden, vaikka todellisuudessa olemme vain se Yksi ja ainut, Henki. Mummoni tapasi sanoa usein: ”Se on annettu, mikä on tarjottu.” Jospa siis valepukuinen Jeesus sai minun kahvirahalahjani mielessään, kun aijoin vakaasti sen antaa. Toivon mukaan Hän ja jokainen meistä valepukuisista Mestareista löydämme Todellisen Itsemme ja Valomme, niin Jouluna kuin muinakin aikoina. Aina tässä ja nyt.

LISSABON - KUKKULOILLE RAKENNETTU JÄTTILÄINEN

Seitsemän kukkulan kaupunki, Lissabon, hengitti kuumaa hengitystään vielä syysloman aikaan Lokakuun lopussa. Lämpötilat olivat suomalaiselle jo lähes liikaa, kun ne lähentelivät kolmeakymmentä. Ennen reissuun lähtöä kuulin, että parasta Portugalissa ovat portugalilaiset ja eipä heissä ollut tosiaan mitään valittamista! Mukavaa sakkia, rentoa ja rauhallisempia kuin rajanaapurinsa espanjalaiset. Selvästi myöskään turismi ei ottanut vielä kansalaisia pannuun liikaa, vaan ystävällisesti jaksoivat palvella. Minulle kävi melko nopeasti selväksi, että kaupuki on liian suuri ja meluinen omaan makuun. Taksilla sitten tulikin liikuttua melko paljon, sillä kaupungin nähtävyyksien haltuun otto kävellen ei tullut kuuloonkaan, ei edes parempi kuntoisilla matkalaisilla :) Ehdimme muutamassa päivässä nähdä tietenkin oman seutumme eli Rossio aukion, jonka lähellä majoitumme Politea teatterin naapurissa. Tuolla aluella oli aika tasaistakin kävellä, ja myös melko lähellä oli Tejojoen ranta aukioineen.

Ympäristö oli sekä vauraan oloista että ihanaa rappioromantiikkaa, sitä varsinkin vanhassa kaupungissa jossa seikkaillimme palatessamme linnoitukselta kaupungin yläpuolelta. Vanhan kaupungin kirppari kiinnosti erityisesti meitä ”tyttöjä”. (Toivottavasti edes itseään saa tytötellä nykyaikana vielä, vaikka someraivo repeää niin herkästi :) Taksi vei ja taksi toi myös alueelle jossa sijaitsee kaupungin ehkä kuuluisin nähtävyys Hieronymyksen luostari. Siellä kohtasimme myös suurimmat turistimäärät ja pisimmät jonot, joten kävimme vain luostarin kirkossa, joka sekin oli ihan vaikuttava nähtävyys. Kirkoista puheenollen, kuitenkin vaikuttavin oli vanhan kaupungin Panthenon, jossa ehdin jopa pienen meditaation kokea, vaikka muutoin olikin aina pieni kiireen tuntu kantapäillä ja kantapäät keräsivät yli 10 000 askelta tietenkin joka päivä. Baarikatu tuli myös tutuksi kun eräänä viininhuuruisena iltana etsimme elävää musiikkia korvia sulostuttamaan: No löytyihän sitäkin, mutta parhaat musat ja katutanssit koimmekin sitten yllättäen matkan viimeisenä iltana ihan omilla kulmilla.

Pakoon suurkaupungin äänimaailmaa pääsimme parina päivänä ja suuntana oli rantalomakohde CasCais, kuulemma rikkaiden huvilakohde ja heidän, joilla on varaa kulkea töihin Lissaboniin mutta asua meren äärellä. Pienessä kylässä oli mukava rauhaisa tunnelma ja upein kahvila jossa kävimme. Niin ihania värejä ja tunnelmaa, että ah ja voi! Lähes kaikkien Lissabonissa pidempään vierailevien must-kohde on UNESCON suojelussa oleva Sintran kylä, joka on täynnä linnoja ja palatseja. Disney princes experience siis :) Joitakin prinsessoja näinkin siellä eri paikoissa, kuvauttamassa itseään.

Meillä oli oma retki ja asiantunteva opas, joka käytti Euroopan läntisemmässä kohdassa (itäisin kohta taisi kesällä tullakin Norjan reissulla koettua). Vietimme tuolloin myös siis hetken CasCaissa mutta tärkein kohde oli Quinta da Regaleiran palatsialue, jonka oli rakennuttanut eräs vapaamuurari herra. Tiluksilta löytyi vihkimyskaivo ja labyrintti. Kaivoon ehdimme laskeutua ja saimme valita ulostulon luolasta, joko helvettiin tai uudelleen syntymään...valitsimme mieluusti jälkimmäisen. Mutta kuten niin usein näillä retkillä, oli aikataulu tiukka ja labyrintti jäi eksymättä. Tuolla alueella, pienessä kylässä, liikenne sumppuuntuu helposti ja jotta pääsee samaan paikkaan josta juuri lähti, siis noutamaan kyytiläiset, on ajettava puolen tunnin lenkki ja taas kun on kyytiläiset kyydissä, niin ajetaan puolen tunnin lenkki että päästään käätymään eri suuntaan...huh heijaa.

Pääasiallisin käytikohde oli kuitenkin Penan palatsi, eli entinen kuninkaan palatsi, joka oli monarkian kaaduttua otettu valtion takavarikkoon, kansalaisten hämmästeltäväksi. Kaikki oli kuin sinä päivänä, kun viimeinen prinssi otti jalat alleen ja pakeni laivalla Englantiin. Kuin palatsista olisi lähdetty eilen… Näköalat olivat tässä kohteessa parhaat, lähes Lissaboniin asti, vaikka matkaa palatsille on kymmeniä kilometrejä, siis noin 30 km.. Nousu palatsille oli melko tiukka ainakin minun polvelle, mutta oppaan kannustuksella siitäkin selvittiin.

Mikä jäi mieleen reissusta kuumuuden ja askelten paljouden lisäksi? Värit, tunnelmat ja ihmiset. Lissabon tuskin saa minua enää vieraakseen, mutta jokin muu portugalin kohde voi ollakin ihan kiinnostava, vaikkapa Algarve tai Oura :)

Madeiralla toki olemme useamman kerran jo käyneetkin ja sekin on kaunis paikka, tämän kertaisen oppaan mukaan Madeira on portugalin trooppinen saari, jossa ei myöskään korkeuseroilta vältytä. Näihnhän se on. Marraskuu Oulussa…? Se voi pian alkaa Madeira, tai joku muu vastaava aurinkoinen saari kutsua…mutta nautitaan nyt ensin kaamoksesta ja pohjoisen RAUHASTA, sekä revontulten loisteesta taivalla. Suomalaista sielunmaisemaa parhaimmillaan!

Voiko kaikesta kivastakin uupua? - Kokemukseni uupumuksesta eri elämänvaiheiden varrelta

Liikaa kaikkea kivaa ja vähemmän kivaa lyhyen ajan sisällä voi uuvuttaa, ainakin itse näin tässä hetkessä tunnen, mutta ehkä kyse on kuitenkin pidemmästä, vuosien tai vuosikymmenten prosessista. Minulla uupumus iski ensimmäisen kerran nuorempien lasten syntymien aikaan, kun myrskyisä parisuhde tonnien univelan kanssa meinasi viedä sydämenkin lopulliseen lepotilaan. Olin niin väsynyt, etten juuri muistanut nimeänikään ja eksyin autoreisuilla tutuillakin alueilla, niin että piti pysähtyä tuumaustauoille...Missä mie oikein oon? Mieli ja keho ovat tietenkin yksi kokonaisuus. Kun väsymys tuli etuovesta, poistui ilo ja elämänhalu takavasemmalle takaoven kautta. Se oli rankkaa aikaa, mutta siitäkin selvittiin. Seuraavan kerran elämä haastoi työelämän muutosten kautta ja uupumus palasi. Lääkäri lupasi kaksi päivää lomaa ja sanoi ”Mene kotiin nukkumaan.” No kahdessa päivässä ei monen kuukauden ja vuoden kuormaa pureta, joten järjestin itselleni vuorotteluvapaan vuodeksi tietoisena siitä, että se oli enemmän kuin pakollinen tauko, vaikka taloudellisesta toimeentulosta ei ollut mitään takeita, olinhan ottanut juuri ison asuntolainan ja tehnyt useampaa työtäkin yhtäaikaa, joista yhtä jatkoin vähäisissä määrin tuolloin. Ensimmäiset kolme kuukautta menivätkin toipumiseen siten, että yksinhuoltajana aamulla vein lapset kouluun ja eskariin, kävelin lenkin satoi tai paistoi ja tulin kotiin nukkumaan.Nukuin siihen saakka, että he olivat taas palaamassa kotiin ja loppupäivän jaksoin puuhastella. Kolmen kuukauden jälkeen aloin vasta taas herätä henkiin ja huomata että ”valonpääs on tunnelii...” vai miten sitä laulussa lauletaan..

Sitten alkoi yritäjän vuodet, joista taas voisi laulaa sen tutun biisin: ”Nää vuodet on ollu tuulisii...” Yrittäjyys on mahtavaa siksi, että saa itse määritellä työaikansa ja lomansa ja valita asiakkaansa...mutta, toki joka kuukausi on keksittävä miten omasta selkänahasta tulot revitään, kun ei ollut juuri mitään muuta myytävää kuin oma työ ja taidot, sekä kirjat, jotka nekin oli omasta tietoisuudesta tiivistetty. Kuitenkin tuo aika, vaikka se oli rankkaa, niin oli se myös todella antoisaa! Ja tietenkin henkinen ja fyysinenkin tukipilari tuli elämääni melkein samaan aikaan yrittäjyyden alkaessa, eli rakas puolisoni. Välillä kun on kaksi yrittäjää perheessä, eletään kuin nuorallatanssijoina. Joka kuukausi on taiteiltava tulot elämiseen ja usean lapsenkin elättämiseen. Start up – yrittäjä perheessä, toiminimi yrittäjän lisäksi, oli enemmän kuin mielenkiitoinen ajatus ja kokemus. Niitä kokemuksia rikkaampia nyt ollaan ja taloudellinen tasapaino on onneksi saavutettu. Kuitenkin nuo vuodet vaativat henkisestikin PALJON. Useita kesiä meni ilman kesälomaa ja velkaa tuli otettua myös velan päälle ja ajoittain myös univelka kasvoi.

Viime vuodet olen ottanut ehkä korona-ajan menetettyjä ulkomaan reissuja takasin ja matkustanut paljon. Kaverit ihmettelevätkin usein: ”Miten sinä jaksat matkustaa koko ajan..?” No en koe kokoaikaa matkustavani, mutta toki reissupäiviä on ollut paljon. Ja vaikka se on kivaa, niin kyllä matkustaminenkin näillä ikävuosilla alkaa näköjään verottaa voimia:) Lennotkin tahtovat olla usein erikoisiin kellon aikoihin… Huippuvuotena kävin kuusi kertaa ulkomailla, mutta nyt olen tahtia hiljentänyt, vaikka olenkin matkailukärpäsen pysyvästi puraisema. Ja entäs ne Suomen lyhtet kesät? Jo usean kesän alkaessa olen päättänyt, että nyt en ramppaa kaiken maailman tapahtumissa ja matkaile kotimaassa niin paljon, en ole sosiaalinen, vaan vetäydyn mökille mörnöttämään luontoon ja rauhaan..Mutta kuinkas taas kävi viime kesänäkin? Aivan liian paljon äksöniä, tulemista ja menemistä, sosiaalisia kohtamisia, reissuja, ja mökkeilyä aivan liian vähän!Lisäksi iki-ihana lenkittäjäni ja mökkiseuralaiseni Lucy- koira siirtyi enkelikuoroon keväällä, ikävä on ollut kova! Kesän loputtua koin, että en ole palautunut, eli ihana kesä ei ollutkaan akkuja lataava, vaan ehkä päinvastoin...Liika on liikaa, vaikka se olisi mukavaa. Olen asiakkailleni tätäkin hokenut jo yli 33 vuotta, mutta miten oppisin sen itse? Että ei tarvi suorittaa, ei kesälomaakaan tai varsinkaan sitä..:) Sitten tuli useamman sukulaisen ja läheisen sairastuminen samaan aikaan, tukeminen, mutta ehkä voimia on verottanut enemmän huolen ajatukset heistä, eikä niinkään se mitä on konkreettisesti tapahtunut. Äidillä muistisairaus etenee nopeaan tahtiin, elettiin ensin Kekkosen aikaa ja nyt ei tiedetä kuka Kekkonen on, saatika sitten kuka on nykyinen presidentti. Syksyn tullen yritin palata takaisin omaan ”normaaliin” työtahtiin; asiakkaita, verkkokursseja ja ehkä muutakin kurssitoimintaa sekä kirjoittamista. No mites kävikään? Ensimmäisen viikon aikana jo huomasin, että en taidakaan olla työkykyinen.

Ihmisten kohtaaminen näkijän ja auttajan työssä on hyvin intensiivistä. Silloin annan aina kaikkeni, enkä ajattele mitään muuta. Sitä toivoisin myös ammattiauttajilta virallisella puolella, että ihminen kohdattaisiin todella, eikä tuijotettaisi tietokoneen ruutua sivuttain asiakkaaseen kääntyneenä. Tässä työssä olen kokenut olevani näkijän lisäksi pappi ja psykologi, ilman asiaan kuuluvaa työnohjausta tietenkin. Työnohjaus ja apu on tullut vain henkimaailmasta. Kun ihminen tulee näkijän vastaanotolle, ovat aiheet monesti rankimmasta päästä elämäntapahtumia; lapsi on kuollut, avioero, vakava sairaus ja niin edelleen. Kun asiakas lähtee, terapeutti jää usein miettimään kuulemaansa pitkäksikin aikaa. Yksinyrittäjyydessä on etunsa, mutta tietenkin se on monesti hyvin yksinäistä hommaa! Tästä taisi Näkijä Niina Matildakin kirjoittaa kirjoissaan. Lisäksi fyysinen keho on välilä lujilla, kun keskittyy aistimaan henkimaailmaa ja katsomaan auroja. Et ole ehkä kuullut, mutta esimerkiksi Tiibetin Nechun oraakkelit elävät vain noin 40 vuotta, koska heidän työnsä on niin rankkaa. He tosin ovat transsimeedioita ja jopa välillä leijailevat ilmassa, kuten olen itsekin saanut kerran todistaa, mutta intuitiivista työtä tekevät tietävät, että näkijän työ on monesti melko rankkaa, ihan fyysisesti ja mitä enemmän herkistyy omassa henkisessä kasvussaan, sitä rankemmaksi aistiminen käy. Siksi minäkin viime vuosina vähensin asiakasvastaanottoa huomattavasti, kunnes se on ainakin toistaiseksi kokonaan loppu.

Olen nauttinut suunnattoman paljon eläessäni asiakkaideni mukana heidän iloissaan ja suruissaan. Monet teistä ovat tulleet minulle todella läheisiksi. Ehkä tärkein neuvo, jonka voisin antaa Sinulle, joka ehkä suunnittelet aloittaa henkisen kasvun auttajan/hoitajan tai konsultoijan työtä on, että pidä huoli omasta jaksamisestasi! Tee vaihtohoitoja / tapaamisia muiden auttajien kanssa. MAADOITU paljon, sillä intuitiivinen astiminen kukoistaa vain silloin, kun juuret ovat maassa (ja pää pilvissä). Tasapaino on tietenkin kaiken A ja O, mutta eihän se ole aina niin helposti tehty, kuin se on sanottu, tai nyt kirjoitettu. Itse olen ainakin vahvuteen sairastuvaa tyyppiä ja minulta yleensä odotetaan aina sitä, että jaksan jaksan jaksan...kuin se kuuluisa duracelpupu...mutta pupullakin välillä voi patteri kulua loppuun ja sillon tekee mieli laittaa pää pensaaseen.

Mikä sitten neuvoksi, jos uupuminen uhkaa ja heräämme siihen? Tärkeintä lie ottaa itse vastuu tilanteesta ja laittaa rajat. Rajojen laittaminen ei ole tärkeintä niille ”muille”, ei tietenkään, vaan itselle. Omalle mielelle, joka hoputtaa, että tee vielä se ja tuo ja tuo ja miksipä et ehtisi ja miksi et suostuisi vielä tähän ja tähän asiaan ja pyyntöön. EI:n sanominen on meille suorittajille ja miellyttäjille välillä vaan vaikeaa. Miellyttäjä haluaa suostua niin moneen, jotta muille ei tulisi paha mieli, mutta kyllähän me Ihmeiden oppikurssin opiskelijat varsinkin tiedämme, että uhrautuminen EI kuulu rakkauteen. Tämän ainakin itse aijon nyt pitää kirkkaana mielessäni, entistäkin enemmän. Ja ehkä jo ENSI kesänä, osaan olla enemmän riippumatossa, mökillä, käen kukuntaa kuunnellen ja sitten ihan pikkusen vaan festareilla ja muissa riennoissa. Jää nähtäväksi ;) Verkkokurssit jatkuvat edelleen ja täytyy sanoa, että ne eivät edes väsytä juuri lainkaan, johtuen varmaankin työajan vapaudesta ja upeista yhteisenergioista kurssilaisten kanssa. Tällä hetkellä on menossa neljäs vuosi myös koko vuoden kestävää Käsikädessä mestarin kanssa- kurssia ja seuraava vastaava kurssi Jeshuan ohjauksessa ja minun myötävaikutuksellani alkaa Tammikuun alussa 2026.

Anteeksianto on todellakin onnen avain. Tule sinäkin mukaan vuosikurssille ja annetaan samalla yhdessä piut paut ajatusmalleille, jotka taitavat olla se juurisyy myös uupumiselle silloin, kun sitä ilmenee. On vaatimuksia itseä kohtaan, pitäisi olla tehokas, täydellinen niin monessa ja jaksaa ja mennä. Mutta onko se totta? IOK opettaa; ”Sinun ei tarvitse tehdä mitään...” Se ei tarkoita, etteikö meidän tarvitsisi mennä töihin työaikana tai kauppaan kun ruoka on lopussa, vaan se tarkoittaa tekijä-minuudesta luopumista. Että ei ole minä-minä-itte, joka tekee, vaan tapahtuu antautuminen ja luottamus siihen, että kaikki tulee kyllä varmasti tehtyä, kun vain olemme flowssa, virtaamme elämänvirran mukana luonnollisessa liikkeessä. Se on myös omasta itsetärkeydestä luopumista. Egohan haluaa aina hallita elämää, eikä niinkään elää sitä, eikä varsinkaan sanoa yläkertaan: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.”

Jos Mestari-kurssi kiinnostaa, tai jokin muu ei-dualistinen henkeen ja ytimeen menevä koulutus, niin laita toki viestiä: marjut.moisala@gmail.com Kun akut on ladattu täyteen, niin mehän mennään taas siivet auki kohti uusia seikkailuja...Tietenkin korkeinta tahtoa kuunnelleen :)