Tarviiko aina suorittaa? Myös henkisyyttä?

Tarinontia "mökkiretriitiltä" rooleista, suorittamisen pakosta ja sen syystä ja muustakin.

Muutamia kertoja vuodessa järjestän itselleni ns mökkiretriitin, jonka aikana olen yksin ja keskityn henkisyyteen Syötteen mökillämme. Tällä kertaa meditaation kohteena on ylenmääräinen suorittaminen, ei vain elämässä yleensä, arjessa, vaan nimenomaan myös henkisyyden suorittaminen. Olen aiemmin laatinut itselleni vaateita myös mökkiretriittiin, eli pitää joogata, meditoida tietty määrä ja tehdä muuta mitä olen ennakkoon sopinut itseni kanssa :)) Ja nyt siihen on tultava loppu. KAIKKI roolit, suorittaminen elämässä ja myös henkisyydessä on tullut päätökseen, sillä enää en halua kokea arvoani ihmisenä suorittamisen kautta. Olen meditoinut sitä, MIKÄ on se taho minussa, joka tahtoo jatkuvasti suorittaa, ei USKALLA vain OLLA ja levätä... Meditoin siis sitä, etsin sisältäni yksinvaltiasta, joka tahtoo määrätä ja katson MIKSi näin tapahtuisi. Jumala meissä ei tuomitse tai vaadi. Hän hyväksyy meidät tasan tarkkaan sellaisena kuin OLEMME. Olemisen tilassa. Arvomme ei Korkeimman katseessa perustu millään tavalla saavutuksiin tai tekemiseen, joten kuka tai mikä on se taho, joka ruoskii suorittamaan, niin elämässä yleensä kuin henkisyydessäkin.  Oletko huomannut sen pienen tai suuren äänen tai energian, joka aiheuttaa kenties huonoa omaatuntoa jos ja kun vain OLET? PItääkö sinun(kin) ansaita lepohetket ja rauha suorittamisella ja tekemisellä? Olen työstänyt tätä pitkään. Eri roolimme kuuluvat asiaan olennaisesti. Onko meidän oltava jatkuvasti työntekijä, äiti, isä, auttaja, vaimo tai mitä tahansa muuta? Kohdallani roolien riisuminen on alkanut varsinkin siinä vaiheessa, kun kaikki biologiset lapset muuttivat kotoa, sitten luovuin myös työroolistani näkijänä. Sitä oli kestänyt yli 30 vuotta, joten havaitsin, että tuokin rooli oli ikään kuin kasvanut kiinni ihooni ja sieluuni. Mitä olen, jos en voi kokea olevani avuksi ja hyödyksi toisille ihmisille näkijyyteni kautta? Mitä olen kun lapseni eivät enää tarvitse minua kuten aiemmin, kun he olivat pieniä tai teinejä? Ja roolia roolin perään riiisuttuani olen tullut kohtaan, jossa huomaan, etten tahdo kokea elämää MINKÄÄN roolin kautta enää. Vain paljaasti OLLEN se joka olen, kussakin hetkessä, yhtenä Lähteen kanssa.

Tästä on syntynyt edelleen voimistuva RAUHA. Tekemisen pakon huomaan perustuneen pelkoon. Jos en jatkuvasti tee ja suorita, mitä sitten? Lakkaanko peräti olemasta kokonaan? Onko tekemisen pakko kuoleman pelon pakenemista? Henkisellä tiellä "Viimeisenä voitetaan kuolema." Ei välttämättä muuttumalla valoksi, vaikka sekin on mahdollista, mutta tyhjiin raukeamisen, olemattomuuden ajatuksesta taitaakin olla kyse. Ja kukapa häviämistä pelkää meissä, ellei se, jolla ei oikeasti mitään omaa olemassaoloa olekaan, eli erillisyyden ajaus?

Saa suorittaa! En sitä sano, etteikö saisi, mutta on hyvä tiedostaa KUKA suorittaja on. Onko häntä oikeasti olemassa? Mihin suorittamisen pakko perustuu ja yritämmekö peittää sillä jotakin, joka nousee syvältä sisältämme? Miten sitten käy kaiken tarkoituksellisen ja pakollisenkin tekemisen jos lepäämme olemisen tilassa? (Kuten lumityöt kun on pakko päästä ulos mökistä ja ihanaa valkeaa tuli yöllä melkoisen runsaasti.) Ehkäpä kaikki tuleekin tehtyä paljon paremmin kun "juuri MINÄ teen sen" eli tekijä- minuus loistaa poissaolollaan. Oleminen ei tarkoita, etteikö olisi aktiivisuutta, vaan se tarkoittaa, että kaikessa on erilainen LAATU, ei pakkoa, puurtamista, vaan iloa olemisesta joka sisältää aktiivisuuden ja passiivisuuden luonnollisen vaihtelun. Ehkäpä se onkin tuo paljon puhuttu flow-tila? 

Rauha on kaikkea ymmärrystä ylempi. Sitä kohti siis, mutta kurkottaen sisälle päin, jossa se aina On, kun vain maltamme olla  sille läsnä.