Ja viimeisenä voitetaan kuolema

Ja viimeisenä voitetaan kuolema. Osa 1

Onneni on tehdä työtä, jossa saan opiskella samoja asioita, joita opetan :) Lootuskoulut ja unijoogat ovat osoittaneet erityisen selvästi kuinka elämän uni muotoutuu arjessakin opiskeltavien aiheiden mukaiseksi. Se on todella jännä huomata, niin omalta kohdalta kuin kurssilaistenkin palautteen mukaan.Tilanne on vähän sama, kuin että lukisit jännää kirjaa ja huomaisit, että elämäsi tapahtumat alkavat noudattaa kirjasi käsikirjoitusta. Seuraavan sivun kääntäminen alkaa jo vähän jänskättää :)

Nyt kun aloitimme uuden ryhmän Pelosta rakkauteen, osasin odottaa, että arjen teemat tulevat mukaan. Kotitehtävämme ensimmäisen kahden viikon aikana on erilaisissa haastavissakin tilanteissa pyytää heti Pyhän Hengen näkökykyä eli Korkeamman Itsen näkökykyä tilanteeseemme ja todeta mitä se vaikuttaa. Kuinka tapahtuu se IHME, että nykyhetken haaste voi muuttua iloksi ja vapaudeksi!

Osasin odottaa egon ottavan järeitä aseita käyttöön, kun se tuntee olonsa uhatuksi. Näin on ollut ainakin tämän kuluneen viikon aikana sekä omassa elämässä,että kohtaamieni ihmisten tarinoissa. Egon viimeinen puolustuskeino erillisyyden harhan säilyttämiseksi on kuoleman  pelko. Ja pelon kohtaamisia on ollut nyt oikein urakalla eri ihmisen elämässä kuluvan vuoden alun ja viime vuoden lopun aikana. Moni on todennut: "Kaikki hajoaa, mitään ei jätetä jäljelle, kaikki se mihin uskoin ennen on otettu pois..." Ja samaan hengen vetoon he kertovat pelosta. Pelosta kohdata pelko sen eri muodoissa. Pelon pelosta.

Pyhän hengen näkökykyä on kaivattu ja kaivataan joka hetki. Ja kuten IOK opettaa; meillä ON joka hetki vapaus valita joko pyhän hengen tai egon näkökyky, eli siis Rakkaus tai Pelko. 

Kaikki henkiset opetukset kertovat, että viimeisenä vihkimystiellä voitetaan kuolema, siis kuoleman pelko tai usko kuolemisen mahdollisuuteen, eli sen harha.

Tulemmekin nyt siihen kysymykseen, että onko täällä maailmassa ketään, joka voisi kuolla? Jos uskomme olevamme keho, on sen menettämisen pelko tietenkin kuolemisen pelon takana, mutta tosiasiassa egomme pelkää erilisyyden haihtumista eli sitä etemme enää uskoisikaan kuolemaan, erillisyyteen ja syntiin. Tolle sanoo kirjoisssaan, että kaiken pelon takana on  kuoleman pelko ja luulen, että jokainen pelko voidaan johtaa tähän. Esimerkiksi kun meillä on tarve olla oikeassa, pelkäämme haillinnan menettämistä ja sitä, että luopuessamme meille niin tärkeistä mielipiteistämme emme olisikaan enää "mitään."

Tiesin jo odottaa kuoleman pelon lähemmäksikin tulemista kaikkien viikon aikana kohtaamieni tapahtumien ja "toisten" ihmisen pelkojen takia. Siksi en yllättynyt kun kotona loppuviikosta odotti kirje rintasyövän joukkoseulaan jäämisestä, eli kutsu tulla lisätutkimuksiin. Kun lähipiirissä on vastikkään rintasyöpäänkin menehtyneitä ihmisiä, ei tämä voinut olla pysäyttämättä ja näinkin tämän mahtavana mahdolisuutena punnita omaa kuoleman pelkoani tai sitä onko sitä todella, onko KETÄÄN täällä, joka pelkäisi ja jos on niin miksi ja mitä?  Pelotkin ovat monikerroksisia.

Liikkuvan mielen varassa elävä ego-harhamme pelkää valaistumista.Se on egolle kuolema. Ego ei halua kuolla, siksi se keksii monenmoisia keinoja pelata ja harhauttaa. Yleisin ajatusmalli, jota mielemme harjoittaa on kaupankäynti. Niinpä itsekin huomasin tietoisuuteeni nousevan ajatuksia mahdolliseen äkkikuolemaan liittyen: "Parempi minä kuin vaikkapa joku lapseni..." Huomasin myös perustelevani mielessäni järkisyillä sitä, miksi ei ole tarkoituksenmukaista juuri "minun" sairastua syöpään ja kuihtua pois, olenhan suvusta jossa ei sairasteta rintasyöpää, olenhan "hyödyksi" myös muille ihmisille tehokkaammin terveenä ja sitä sun tätä. Jokainen varmasti huomaa jotakin tämäntapaista nousevan, jos kuoleman pelko alkaa todentua. Erillisyyteen uskova osamme haluaa alkaa käymään kauppaa; 

"Jos vain  pelastun niin voin tehdä sitä ja tätä..auttaa ja tukea muita..."Luin vasta erään naisen rukouksen Sri Bagavanille. Hän sanoi, että jos Bagavan pelastaa hänet sairauden kynsistä,  niin hän lupaa tehdä tauotta työtä "muiden hyväksi". Jalo ajatus  kenties, vai onko sittenkään? Onko sekin vain kaupankäyntiä, jota ego harjoittaa. Eikö tuollakin naisella olisi oikeus elää vain siksi, että hän elää ja on olemassa? Ja onko todella ketään "muuta" ykseydessä, joka vain On? Onko Ykseydessä montaa?

Egomme haluaa käydä kauppaa mitä erilaisimmilla asiolla. Kun tutkin kuoleman ajatuksesta nousevia tunteita tai emootioita ja muita ajatuksia, joita tämä perusajatus synnytti, huomasin etten pelkää kuolemaa. Olen elänyt jotakuinkin niin, että olen valmis ainakin siten ettei juurikaan selvittämättömiä asioita tai ihmissuhteita jää, ei karmallisia kuvioita joita pitäisi murehtia.Mutta äitinä olemisen ihanuus syöksyi heti silmille. Miten voisin poistua tästä näytelmästä, kun lapseni ovat vielä alaikäisiä ja tarvitsevat äitiään kovin paljon. 

Ja toinen asia joka todella huolettaa, on...ei kuoleminen kun sen aika on, vaan kuoleminen tiedottamana. Harjoittamattomana, sanoisivat Tiibetiläiset mestarit. Elämisen ja kuolemisen bardot vaihtelevat joka päivä elämässämme. Saamme harjoitella kuolemista joka yö vaipuessamme tiedottomuuteen eli syvään uneen. Uni ja valveuni ovat syntymän ja kuoleman bardon pikkusiskot tai veljet. Ja unijoogaa harjoittaneena voin todeta, että jos kykenen unen aikana säilyttämään tiedostamisen kirkkaana satunnaisesti, mutta ei joka yö, niin se ei riitä välttämättä samsaran eli jälleensyntymän pyörästä vapautumiseen. 

Totisesti tämä kuolemisen uhka herätti siihen totuuteen, että ainakaan minulla ei ole aikaa hukattavana tässä kallisarvoisessa ihmiselämässä, jos tahdon saavuttaa jonkinlaisenkaan vapauden tulevien jälleensyntymien suhteen. Tiibetissä harjoitellan kuolemista, sitä kun elementit hajoavat toisiinsa ja erilaiset kuoleman bardon vaiheet ilmestyvät. Aivan kuten muinaiset egyptiläiset, myös monet tiibetiläistet harjoittelevat tulevaa kuolemaansa koko elämänsä. Ovatko he siis synkkiä ja pelokkaita tai negatiivisia kun tällaiseen harjoitteluun käyttävät aikansa? Ei varmasti. 

Kuten monet teistäkin ovat havainneet ovat buddhalaiset varsinaisia positiivisia ilopillereitä. Vain länsimaissa kuolemasta on tehty peikko, jota täytyy vältellä. Täällä on luotu ikuisen nuoruuden harha ja kuolema ei kuulu elämään sen luonnollsiena osana. Paremminkin se on vaivaannuttava puheenaihe tai kokemus, jota vältellään. Ihminenhän haluaa aina välttää kaikkea sellaista minkä hänen mielensä on luokitellut negatiiviseksii tai ahdistavaksi ja tavoitella asioita jotka ovat "positiivisia" ja ihania. On mukava kuorruttaa todellisuutensa pumpulilla ja leikkiä olevansa kuolematon, ainakin sitten kun... Joka tietenkin on hamassa tulevaisuudessa, ei koskaan nyt. 

Mitä jos se olisikin juuri nyt? Tuttavani ja asiakkaani kuoli hiljattain varsin nuorena syöpään. Muistan edelleen hänen viimeisen käyntinsä luonani. Hänen silmänsä säihkyivät kun hän totesi: " Syöpä on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, sillä vasta nyt osaan elää. Osaaan arvostaa elämää ja nauttia siitä. Jokainen päivä on lahja."  Aivan niin. Näinhän viisaat tietäjät ovat todenneet monet kerrat; Elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi. Kun harha "tulevaisuudesta" ja "sitku elämästä" karisee voin pudota ihanasti nykyhetken syliin ja vain olla kiitollinen siitä, että juuri tänään elän, juuri tänään kaikki on hyvin. Samalla tiedostaen, ettei meillä ole mitään takuita huomisesta, tai edes siitä mitä seuraava hengenveto tuo tullessaan.

Jään kuulostelemaan mitä seuraava ryhmäkokoontuminen tuokaan, ja heti sen jälkeen lähden uusiin tutkimuksiin kuulemaan kohtalostani ja kokemaan olenko tarpeeksi armollinen itselleni uneksiakseni onnellisen unen. Niin tai näin, kaikki on hyväksyttävä sellaisenaan. En kysy: miksi juuri minä? Miksi ei? Jokainen meistä katselee omaa untaan emmekä koe mitään tarkoituksetonta. Jatkan tästä kun olen saanut uutisia, puoleen taikka toiseen...

-----------

Ja Vol 2 

Ryhmässä siirryimme tutkimaan arkiharjoittelun myötä sitä, onko kokemuksissa mukana "Minää". Kun uin, olenko se minä joka uin. Kun hiihdämme, kuka se oikein hiintää? Keho toimii itsestään, elämä elää sitä, emme sano: "Juuri minä sulatan ruuan ja saan kehon hengittämään..." Jos sanomme näin, kannattaa pidättää hengitystä hetken ajan...:) Samoin on mielemme ja tunteidemme laita. Ne eivät ole "minun ajatuksiani, minun tunteitani", vaan ajatuksia ja tunteita, joita nousee olemassaolon merestä kuin aallot, hetkittäisen elämänsä eläen ja sitten taas palaten meren syliin. Aalto kenties luulee olevansa muoto, erilinen merestä, mutta meri kyllä tietää, että samaa vettähän nuo kaikki aallot ovat.

Olin jo ehtinyt tehdä rauhan kuoleman ajatusten kanssa ennen kuin menin uusintatutkimuksiin, mutta siitä huolimatta kehossa tuntui jännityksen tunteita. Yhtäaikaisesti monenmoisia tunteita ja ajatuksia, joita saattaa katsella ja todistaa, samaistumatta niihin. Kokenut lääkäri vakuutti asiaa tutkittuaan,  että minun kohdallani kysymyksessä oli vaaraton muodostelma rinnassa ja saisin olla huoletta, mutta varalta neulanäytteitä vielä otettiin. Olin kuitenkin huojentunut myös siitä, että sain jo melko tarkan vastauksen, eikä sitä tarvinnut enää odottaa. Odottavan aikahan on pitkä.

Mitä tästä olen oppinut viimeisten viikkojen aikana? Ainakin sen, että vanha sanonta "Kuole ennenkuin kuolet" on varmasti hyvä neuvo. Kun kuolemme joka hetki menneisyydelle, ei se pääse asumaan meihin, vaan avaudumme joka hetki tuoreena elämälle. Elämä ei ole vanhan toistoa, emme voi astua samaan virtaan kahdesti. Olen jo pitkään tiedostanut, ettei "sitku" elämä ole elämää ensinkään. Se on vain egon keino huijata meitä ja siirtää eläminen tai unelmien toteuttaminen hamaan tulevaisuuteen, joka ei kenties koskaan tule. Tästä nousikin tietoisuuteeni asioita, joita en ole vielä tässä elämässä toteuttanut... kuten kuumailmapallolento, tai matka Norjaan, josta olen haaveillut jo iät ja ajat. Norja on niin lähellä, mutta samalla niin kaukana. 

Olkoon siis mottona kuluvana(kin) vuonna: Eletään unelmat todeksi. Ei enää suunnitella niitä, tai keksitä tekosyitä niiden toteuttamisen esteeksi, vaan hypätään rohkeasti niihin vapaisiin pudotuksiin jotka antavat eniten. 

Tämä tyttö lähti kuitenkin ensin Pariisiin. Sekin oli unelma, joka oli odottanut täyttymystään. Ja parhaan syntymäpäivälahjan sain kuullessani, että neulanäytteet joita minusta otettiin, todistivat terveyden puolesta.  Ryhmässä harjoittelimme kuolemista myös konkreettisesti meditoiden elementtien hajoamista toinen toisiinsa ja mieli-kehon katoamista, bardojen avautumista, jotta huomaisimme sitten ja kun ystävämme viikatemies saapuu, mitkä ovat kuolemisen prosessisa ne ovet, joista voimme kulkea Valon syliin siihen sulautuen. 

Ryhmässä on voimaa,iloa ja huumoria. On hienoa, että  minulla on kunnia jatkaa tämän mahtavan porukan kanssa matkaa myös tulevalla viikolla, tällä kertaa vuorossa on sisäisten demoniemme ruokkiminen. Ulkoisia demoneita meillä ihmisillä ei ole, ainakaan erotettuna sisäisistä. Sisäisillä demoneilla tarkoitetaan asioita, jotka toistuvat kerta toisensa jälkeen elämässämme kuin uraantunut äänilevy, tuhoisista tavoista, joista olemme pyrkineet luopumaan tai ajatuksista joita kelaamme yhä uudelleen ja jotka ikäänkuin kuluttavat tai "syövät" meitä. Tällainen sisäinen ystäväkin on olemassa vain koska tarvitsemme sitä johonkin. Se on sisäisen TARPEEMME ilmentymä ja kun kysymme siltä mitä se tarvitsee (Ei mitä se haluaa) niin ydin tulee esille ja voimme ravita ja ruokkia tuota osaa itsestämme rakkauden nektarilla. Tämä harjoitus kuuluu myös Tiibetin Buddhalaiseen harjoitusperinteeseen.

 (http://taramandala.org/about-kapala-training/)

Pariisissa kohtasin katoavaisuuden ajatukset voimallisesti kulkiessani aistillisesta Mouling Rougen kauniiden nuorten tyttöjen maailmasta kaupungin alla oleviin katakombeihin, jossa tuhannet edesmenneitten asukkaitten luut lepäävät. Elämä on kuohuva ja niin elävä kaikkinensa, mutta arvaamaton ja kovin lyhyt vaikka kesäisi satakin vuotta. Jos uskomme olevamme vain keho, mitä meistä jää jäljelle? Kasa luita ja kalloja. Luin uudelleen Tollen Läsnäolon voima- kirjan, jota voin todella lämpimästi suositella kaikille. Tähän loppuun Tollen ajatuksia kuolemisesta:

"Keho ei kuole siksi, että uskot kuolemaan. Se on olemassa, tai näyttää olevan olemassa, koska uskot kuolemaan. Keho ja kuolema ovat osa samaa harhakuvitelmaa. Ja tuon kuvitelman on luonut ego, joka kokee itsensä erilliseksi ja jatkuvasti uhatuksi. Siksi se luo kuvitelman, että olet keho, jatkuvasti vaarassa oleva haavoittuva ja tiheä fyysinen kokonaisuus. Et voi kuitenkaan paeta kehosta ja julistaa sitä harhakuvitelmaksi. TODELLINEN olemuksesi on jossain tuon harhan kätköissä ja voit tavoittaa sen vain olemalla läsnä siinä missä  olet, kehossasi. Yksi kaikkien aikojen tehokkaampia henkisiä harjoituksia on mietiskellä fyysisten muotojen katoavaisuutta, omasi mukaan lukien.Tätä luonnehditaan kuolemiseksi ennen kuolemaa. Muotosi hajoaa,sitä ei enää ole, mutta Sinä olet ikuisesti. Olet syntymätön ja kuolematon Jumalallinen läsnäolo, säteilevä ja tietoinen. Elämä"

---

Jos Pelosta rakkauteeen - ryhmä kiinnostaa Sinua, seuraava alkaa viimeistään ensi syksynä ja siihen voi  jo ennakkoon alustavasti ilmoittautua.

Myös tänä keväänä starttaava Ihmisen Manda - Chakrat porttina itsetuntemukseen kulkee samoilla urilla, missäpä muuallakaan. Chakrojen kauttahan tietoisuutemme kokee maailmaksi nimitetyn ilmiön. Chakrojen kautta kuljetaan vihkimystie, elämän ja kuoleman samsara sekä vapautuminen. Tämä ryhmä aloittaa  maaliskuun puolivälissä ja kokoontuu 7 kertaa. Lisätiedot nettisivulta: solarel.nettisivu.org. Ilmoittautumiset: marjut.moisala@gmail.com

Katoavaisuuden kuiskauksia Pariisissa (eli se Vol 2 :)

Kuvassa Sacre Coeure

Matka edellisten elämien kunnaille on menestyksekkäästi koettu ja Suomeen palattu monta kokemusta rikkaampana. Etukäteen arvuuttelin tulisinko muistamaan aiempien elämieni kokemuksia tai muuta tärkeää, taikka vähemmän tärkeää Pariisissa ja kyllähän niin kävikin, vaikkei niin voimakkaasti kuin olin etukäteen uumoillut. Paremminkin tuli sellainen olo, että langat on solmittu ja myös Ranskan pastillit nyt nautittu karmallisesta karamellirasiasta loppuun saakka.

Siltojen alta näkymä Notre Damelle

Sää Valon kaupungissa oli talvinen, eli 2 plusastetta oli vähemmän kuin Suomessa lähtöpäivänämme. Tuuli sai pari astetta tuntumaan melko vilpoisalta, joten oli erinomaista luksusta, että 1800- luvulla rakennetussa hotellissamme (Minerve) oli kylpyamme, jossa saattoi päivän päätteeksi rentoutua sulattamaan jäseniään. Hotellimme sijaitsi Latinalaiskorttelilssa lähellä Notre Damea ja Seinen rantoja, eli todella hyvällä paikalla! 

Olin lukenut ennakoon matkakertomuksia ja kuunnellut tuttujenkin Ranska-tarinoita ja saanut käsityksen ylpeistä fransmanneista, jotka eivät suostu puhumaan englantia mistään hinnasta. Itse en puhu ranskaa enempää kuin tälle matkalle opettelemani 3 sanaa ja niillä pärjäsinkin mainiosti.Nämä sanat olivat päivää, anteeksi ja kiitos. Voin todellakin kumota etukäteismielikuvat ja todeta, että minun kohtaamani ihmiset olivat todella ystävällisiä ja puhuivat tai ainakin kovasti yrittivät puhua englannin kieltä. Kyllä vanha sanonta metsästä, joka vastaa niinkuin sinne huutaa, pitää edelleen paikkansa.  

No tuliko niitä edellisen elämän muistikuvia sitten matkan aikana pintaan? Kyllä vaan. Ensimmäisenä iltana kun kävelimme Seinen rantaa siltojen alla, alkoi taustalla pyöriä "nauha" edellisen elämän tapahtumista, joista nuo maisemat olivat tuttuja. Tuon elämän juonenkäänteet lienevät olleet melko vauhdikkaita ja dramaattisiakin ja myös mustalaisleristä ja esiintyvistä taitelijoista näin kuvia. Myös hotellissamme tapasin heti sinne tultuamme sen entisiä asukkaita, mm. vanhaan sotilaspukuun puetun herran. Hän vaikutti oikein kohteliaalta herrasmieheltä. Notre Dame on vaikuttava paikka, mutta pienen meditaation aikana siellä koin sen energoiltaan melko raskaana. Ensimmäisenä havaitsin Roomalaisen näköisiä miekkosia hevosineen ja myöhemmin selvisikin, että paikalla oli alunperin ollut Jupiterin temppeli.

Feerie!

Aivan toisenlaiset hyvin korkeat energiat ja enkelijoukot tapasimme seuraavana päivänä Montmartren Sacre Coeure - kirkossa. Siellä kuulimme myös nunnien laulavan ja tunnelmat olivat hyvin koskettavat. Tämä sattui olemaan syntymäpäiväni ja sainkin nauttia koko päivän hemmottelusta ja monenmoisista tunnelmista. Illalla suuntasimme Pigallen punaisten lyhtyjen alueelle illalliselle sekä legendaariseen Punaiseen Myllyyn. Saimme ensikosketuksen ranskalaiseen jonotusintoon kun erittäin paljon ihmisiä sulloutui Mouling Rougen odotustilaan odottamaan sisäänpääsyä, joka tapahtui puoli tuntia myöhässä. Kuitenkin jonotus tuntui olevan yksi  osa ohjelmaa, eikä esitys alkanut ennen kuin kaikki olivat turvallisesti pöydissään porejuomat  nenänsä alla. Mouling Rougessa totesin myös sen olevan hyvin tuttu ympäristöltään jo ennestään, mikään ei tuntunut yli sataan vuoteen juuri muuttuneen, paitsi esiintyjien paikka oli korkeammalla kuin "ennen vanhaan". :) 

Jonoja...jonoja...

Esitys oli huikea ja paljon muutakin kuin yläosattomia tanssijoita. Puvustus oli hieno ja puolisonikin pysyi hyvin valveilla kauniita tyttöjä ja pikkuruisia poneja katsellessa, vaikka oli etukäteen vireyttään vähän arvuutellut. Myös yleisö sai osallistua ohjelman tekoon ja se oli todella hauskaa katsottavaa!

Esityksen jälkeisenä päivänä meillä oli "day after" olotila ja virkistäydyimme kävelemällä noin 6  kilometriä ja jonottamalla pari tuntia Eiffelin tornin hissijonoissa, vaikka en ollut alunperin sinne aikonut edes mennä. Kuitenkin huipulle päädyimme ja voin vahvistaa vanhan sananlaskun; huipulla todellakin tuulee... Mietin kabareen esiintyjien työuran pituutta, sillä jokainen tanssija näytti olevan nuori ja kuin samasta puusta veistetty. Mitä tapahtuu tanssijattarille kun kukkein aika on ohitse?  

Kallokasojen rakentajat ovat olleet pieniä taiteilijoita...?

Tätä samaa katoavaisuutta ja elämän lyhytkestoisuutta pohdimme kävellessämme  katakombeissa kaupungin alla. Tuhansia luita on kasattu maanalaisiin käytäviin vanhoilta hautausmailta kun nuo hautausmaat tarvittiin muuhun käyttöön.  Minulla oli outo vetovoima noihin käytäviin kulkemaan ja vuoden 1804 kohdalla sainkin erikoisen säväyksen sydämeeni. Se oli lämmin tunne, ei huono ensinkään. Ehkä vanhat luuni lepäsivät tuon vuoden osastolla,kenpä tietää... Tunnelma Katakombeissa oli harsomainen, mutta kovin kauaa siellä ei tehnyt mieli viipyä ja oli hienoa retken jälkeen hengittää jälleen raikasta ulkoilmaa maan päällä, 73 askelman ja pienen puuskutuksen jälkeen.

Kävimme tutustumassa myös ostostarjontaan, mutta keskusta Riemukaaren ympäristössä oli varsin hintavaa aluetta. Myös ruokapaikossa oli extrahinnat, mutta maistelimme kuitenkin Pakistanilaisia herkkuja ja hyväksi ne totesimme. Katakombien jälkeen matkasimme metrolla oikeustalon lähistölle ja hienoon Sainte Chapellen kappeliin, jossa kauniit ruusuikkunat kuiskailivat DaVinci koodistakin tuttuja pyhän geometrian kuiskauksia. Lovre jäi meiltä jonokammoisilta nyt kokonaan käymättä, mutta ulkopuolelta kävimme museota tietenkin ihailemassa. Monella nähtävyyspaikalla saattoi aistia vastikään tapahtuneitten terrori-iskujen tunnelman. Aseistettuja sotilaita oli vartiossa usessakin paikassa, tosin naisten käsilaukut tuntuivat olevan tärkeimpiä tarkastuksen kohteita kuin mikään muu...Elämänkukka...

Viimeisenä iltana Japanilainen ravintola sai meidät vieraakseen. Ravintola oli geisha-teemainen paikka, jossa kokki valmistaa ruuan asiakkaitten omassa pöydässä tuoreista antimista. Nam! Toinen tuon illan pysähdyspaikka olikin sitten vähän erilainen. Siellä nautimme juomia, kun pieni hiirulainen juoksi lattiaa ja etsi reittiä. Liekö ollut paikan lemmikki, mutta hauskat selitykset saimme tarjoilijalta asiaan. Hän vakuutti, että jokapaikassahan niitä hiiriä juoksee, jopa hänellä kotona on sellaisia...ja lopuksi hän nauroi, että olemme varmaan tyytyväisiä kun tulimme sinne vain juomaan emmekä syömään :)) Ja tälläkin herralla vieraan kielen puhuminen sujui kuin leikkiä vaan, ja naurua piisasi höysteeksi runsaasti.

Ennen matkaa olin lukenut erään Pariisilaisen julkisuuden henkilön ja mallin lausunnon siitä, miten ihmisen Pariisissa voi tunnistaa ulkomaalaiseksi tai ranskalaiseksi. Hän totesi, että monesti ulkomaalaiset yrittävät pukeutua liian täydellisesti: Pariisilaisen erottaa huolettomasta tyylistä ja hän totesi, että täydellisyyden tavoittelu kertoo huonosta itsetunnosta. Tämä oli minusta hyvä huomio. Pariisitar laittaa tyylikkäät tai huolettomat vaatteet päälle, patongin kainaloon ja astelee baskeri vinossa kaupungin katuja ollen tyytyväinen siihen mitä on. Täydellisyyden tavoittelu on illuusio tässä kaksinaisuuden maailmassamme.  Ehkä ranskalaiset ovat kuin ruotsalaiset, syntyneet hyvällä itsetunnolla varustettuina. Tästä me suomalaiset voimme kenties ottaa vähän oppia ja lakata miettimästä mitä jotkut muut ovat meistä mieltä. Olimmepa mitä kansalaisuutta edustavia tahansa olemme kaikki osa ihmisrotua ja eri näytelmissä näyttelemme erilaisissa rooleissa ja kulttuureissa, - epätäydellisen täydellisessä kauniissa maailmassamme.

Jos olet harkinnut matkaa Pariisin siltojen alle tai ylle, niin suosittelen. Ehkä kuitenkin kevät on se paras aika matkustaa. Tosin ei - sesonkinaikaan jonotuskammoiset voivata selvitä pienimmillä kärsivällisyysharjoituksilla. Ja tietenkin muistakaamme  Ekhart Tollen neuvo odotteluun: "Ei, en odottele mitään... Seison vain tässä nauttien omasta OLEMISESTANI ja sisäistä rauhastani."  Itsekin tein Ihmeiden Oppikurssin harjoituksia jonottaessani, jaoin Deeksaa ja vakuutin itselleni, että olen itse antanut kaikki merkitykset sille mitä näen.Näin ajaton aika kului rattoisammin ;)

Hotelli Minerven sympaattinen portaikko.

Vinkkejä matkaan: Pariisiliput. fi palvelusta saa lippuja retkille ja Mouling Rougeen, Lidoon ym.

TheFork palvelusta voi varata pöytiä ravintoloihin omalla kielellään netin kautta.

Hymy huulilla saat aina hyvää palvelua osaksesi.

Pian Pariisiin Vol 1

Pariisi, traumojeni kehto. Näin ajattelin ja tunsin vielä jokunen vuosi sitten. Olen muistanut jo nuoresta lähtien monia "aiempien" tai muiden elämien kokemuksia ja Pariisi on ollut monen sangen vauhdikkaan ja dramaattisenkin tarinan näyttämönä. Vitsailinkin, että yleensä olen lähtenyt sieltä päätä lyhyempänä (giljotiinin kautta) tai muuten vaikkapa oman käden kautta, kuten viimeisimmässä tarinassa, jossa epätoivon ja syyllisyyden ajamana hukuttauduin talomme takana olevaan lampeen.  

Pariisissa olen tainnut elää myös ilotyttönä, ja luulenpa, että katakombit kaupungin alla ovat sangen tuttuja jo aiemmista kokemuksista, kuten myös Pigalle, punaisten lyhtyjen alue.  Tuohonkin Pigallen elämän näytelmään liittyy tasapainotus kuten karman kuvioissa aina. Eräässä tarinassa ilotyttö vei mieheni, toisessa olin itse ilotyttö, joka vei erään vaimon miehen... Näin Se joka elää, saa kokemukset aina kummastakin puolesta kokemuksesta ja ehyt ympyrä piirtyy tietoisuuden valkokankaalle, ilman alkua ja ilman loppua.

Jokunen vuosi sitten jopa ranskan kielen kuuleminen sai minut lähes voimaan pahoin ihan fyysisesti. Torjuin ajatuksenkin, että voisin joskus vielä matkustaa paikan päälle. Hyi kauhistus! Kunnes tajusin, että voin käyttää juuri mm. kielen kuuntelemista ja laulujen kuuntelemista hyväkseni nostaakseni tietoisuuteen vanhat tunteet ja kokemukset ja käydäkseni ne läpi vain tuntien, ilman sanallistamista tai analyysiä, josta liikkuvamieli niin nauttii.  Näin siis tein ja se kuuri oli erittäin puhdistava. 

Vähitellen aloin kuulla Pariisin kutsun ja miltein halusin matkustaakin sinne, mutta vasta viime vuoden lopulla asia todentui ja varsin matkan. Tunsin olevani valmis kohtaamaan entiset kotikulmat, joita varmasti on säästynytkin ihailtavaksi, sillä tuolla Valon kaupungillahan on todella pitkä historia. Viimeksi astelin Pariisin katuja vähän yli sata vuotta sitten, ja nyt palaan sinne takaisin. Jännää! Muistankohan vanhoja paikkoja, tai nouseeko lisää muistikuvia ja tunteita menneisyydestä, joka totisesti on ollut kirjava kuin mummon tilkkutäkki?

Matkallani tulee olemaan  myös muita teemoja, mm. jo kirjoitetun kirjan viimeistely ranskalaisilla teemoilla  ja tulevan kirjani pohjutus. Ideana on kirja jossa työstään luopunut iloyttö ja valastaan luopunut munkki kohtaavat ja henkistä kasvua varmasti syntyy, mutta kumpikohan on se suurempi opettaja? Se jää nähtäväksi, myöhemmin luettavaksi ;)  Pariisi on toki myös, ei vain traumojen, vaan romantiikan kehto. Tunnen, että olen elänyt siellä joskus myös puolisoni kanssa, jonka kanssa matkaan nyt lähdemme. Lisäksi pyhä geometria, ruusulinja, Lovren Mona Lisa ja monet muut asiat, DaVinci koodistakin tunnetut, ovat varmasti mukana kun kuulostelemme Pariisin kuisketta. Kuten myös kirpparit ja pienet katukahvilat.

Näin etukäteen koen, etten ole niinkään kiinnostunut tavanomaisista turistikohteista kuten Eiffelistä (Se rakennettiin vasta viimeisen raskalaisen elämäni jälkeen.) Vaan tahdon kokea syrjäkatuja, aistia Seinen rantojen tunnelmia, juhlia Mouling Rougen kabareessa ja kokea ne katakombitkin. Ja mieluusi annan mahdollisuuden suurelle johdatukselle, jotta koemme tietenkin juuri sen mitä nyt tällä kertaa Elämä Itse tahtoo meidän kokevan. Olen aina arvostanut pieniä eksymisiä matkoilla korkealle, sillä kaiken ei todellakaan tarvitse olla suunniteltua. Seikkailut kuuluvat elämään ennen kaikkea! (Varsinkin jos on hyvät kengät jalassa ja aikaa eksymiselle ;)

Jään siis kuulolle ja tulevan viikon lopulla nousen siiville kohti määränpäätä. Hotellimme on rakennettu 1800- luvun lopulla ja sijatsee lähellä Notre Damea, ehkä tuttuja seutuja sielläkin. Jatkoa tähän tarinaan siis luvassa, viimeistään kohta ellei jo aiemmin.

Henkiopas Adamoinin mukana Pelosta Rakkauteen

Onko Sinun henkinen kasvusi ainaista iloa, enkelin siipien havinaa ja rallatusta? Onko se päivänpaistetta ja ylimaallisia kokemuksia kursseilla tai meditaatioissa? Minun ei. Henkinen kasvu on toisina päivinä kaikkea tätäkin, mutta myös sitä ihan muuta. Niin kauan kuin seuranamme elämän matkalla on ystävämme ego, on päivänpaisteen lomaan taattu raekuuroja ja välillä olkapäällämme istuu se toinen kaveri hiilihankonsa kanssa, enkelin sijaan. Kuitenkin. Sitähän se henkinen matkamme juuri on: Tuon ego-harhan kitkemistä olemustamme pimentämästä, jotta sisäinen valo eli Todellisuus pääsee loistamaan kaikessa kirkkaudessaan. Henkiopas Adamon ottaakin meitä ystäviään kädestä kiinni ja opastaa uudessa kirjassaan Pelosta Rakkauteen askel askeleelta kohden Sydämen ääntä, pois pelkoon eli pimeyteen samaistumisesta ja siihen uskomisesta.

Vanhat Veda-kirjat määrittelevät egon täsmällisesti. Ego on tietämättömyyttä todellisesta Itsestämme. Jos ja kun meillä siis on tieto ja kokemus Itsestämme, meillä ei ole enää egoa, emmekä tarvitse tätä mielemme peräkammarien aikamiespoikaa enää mihinkään. Harha on poistunut. Mitä harha sitten todellisuudessa on? Mistä olemme tietämättömiä kun emme tunne todellista Itseä?

Valaistuneet kautta aikain ovat koettaneet kuvailla tätä Valoa, joka me jokainen ytimeltämme olemme, mutta he ovat todennäköisesti tuomitut epäonnistumaan. Miten voisimme mielen käsitteiden kautta kuvata sellaista, joka on täysin liikkuvan mielemme käsityskyvyn ja kuvattauuden eli käsitteiden tuolla puolen? Kuitenkin me jokainen olemme joskus saaneet kokemuksia egottomuudesta, minättömyydestä, rauhasta. Kokemuksia siitä mitä Olet, kun et ole mitään erityistä. Kokemuksen ylimaallisesta rauhasta tai rakkaudesta, joka on täysin vailla pyyteitä. Joskus luontokokemukset tai henkiset huipputilamme ovat yltäneet koskettamaan Valon ydintä meissä. Ja sitten egomme on tarttunut noihin huippukokemuksiin. Tapahtuu takertuminen sillä egomielemme pyrkii aina etsimään onnea ja välttämään kärsimystä. Kun takerrumme onneemme, se katoaa ja valuu pois kuin hiekka sormien välistä. Näin oivalluksesta on tullut kuollut kokemus, vanhaa tietoa tai pahimmassa tapauksessa uusi käsite henkemme valoa varjostamaan. Irti päästämisen taito lieneekin yksi tärkeimmistä oppia henkisen heräämisen vaihtelevilla poluilla.

Kun henkisen kasvun kuherrusvaihe on loppunut tapahtuu sama kuin hyvässä parisuhteesssa. Rakkaus ja todellinen yhteiselo voi alkaa. Sen jälkeen alkaa siis työ egon tunnistamiseksi ja sen tekemän myyräntyön havaitsemiseksi olemuksessame. Voimme tuolloin jopa tuntea taantuvamme henkisesti koska löydämme monia "ei niin ihania asioita" olemuksemme uumenista. Tämä johtuu kuitenkin vain siitä, että olemme alkaneet tuoda pimeyttämme valoon ja näin valaista alitajuntamme sokkeloita. Kun verhot vedetään ikkunan edestä pitkän pimeän kaamosjakson jälkeen kevätauringon paistaessa, niin tottahan huone näyttää erilaiselta!

Adamon pureutuu uudessa kirjassaan ehkä eniten juuri tähän valon tuomiseen pimeyttämme kirkastamaan. Ja eihän toki valoa tuoda kuten Hölmölässä aikoinaan säkillä kantaen pimeyden sekaan, vaan nimenomaan kohtaamalla pimeytemme muutamme sen valoksi. Siinä piilee transformaation, eli muodonmuutoksen taika. Adamon sanookin kirjassa: "Ja niin kauan kuin Pandoran lippaasi pysyy suljettuna, niin kauan kuin et uskalla kohdata “pahaa” itsessäsi, myös hyvä jää puolinaiseksi, sillä se mitä välttelet koituu kohtaloksesi. Siksi mestarinne julistikin: “Älä vastusta pahaa, mutta tee aina hyvää.”

"Pahan vastustaminen tekee siitä vahvemman. Se antaa “pahalle” arvon, jota sillä ei muuten olisi. Se antaa siis pelolle pontta ja egosi elää pelosta. Rakkaus on parasta lääkettä kaikelle pahaksi luokittelemallesi maailman unessa. Siunaa kaikki minkä pystyt siunaamaan. Ja jos et pysty siunaamaan jotakuta ihmistä tai kokemusta, anna se anteeksi itsellesi. Anteeksiantaminen on läheistä sukua rakkaudelle. Kumpikaan ei tule pakottaen, vaan ne kulkevat omia polkujaan."

Kun siirrymme Pelosta rakkauteen elämässämme, tapahtuu se nimenomaan lähimpiemme kautta ja kanssa. Ihmiset joita rakastat tai vihaat toimivat peilinäsi tällä matkalla, jolla opit näkemään valon varjojesi alta. Pyhistä Ihmissuhteista Adamon sanoo tähän tapaan:

"Oletko sinä sitä mitä näet? Varmasti. Se mitä näet “ulkopuolellasi” on peilikuvaa sille mitä on sisälläsi, siten maailma on näköisemme. Myös rakkauden saleissa kulkiessasi peileistä heijastuu oma kuvasi. Kun tuomitset kuvasi peilissä, jonka näet sisaresi tai veljesi kasvoilla ja kun yrität korvata sen uudella peilillä eli uusilla kasvoilla, et tule onnistumaan. Sillä uudestakin peilistäsi kuvastuvat samat omat kasvosi. Et voi muuttaa itseäsi muuttamalla peiliäsi, vaan muutat peilikuvasi hyväksymällä itsesi sellaisena kuin olet, juuri nyt.

Hyväksymisen taikasauvalla taiot kohtaamasi peilin heijastamaan kuvasi kauniisti takasin ja Pyhä Hetki luhistaa aikaa ja käsityksiä, valheita ja harhoja tieltäsi ja pudottaa sinut Oman todellisen Itsesi pinnalle, Rakkauden vakaalle maaperälle. Pyhyys on vieraanasi niin kauan kuin annat sen olla. Aina niin kauan kuin maltat olla pelkäämättä sen menettämistä. Ja heti kun yrität takertua siihen se katoaa.Niin liukas on Pyhyytesi ja niin vapaa rakkautesi, ettei se siedä takertumista. Anna sille se arvo, joka sille kuuluu. Anna arvo itsellesi niin huomaat, että pyhyytesi on aina kanssasi, että se oli aina kanssasi, vaikka luulit sen hukanneesi.

Näin kohtaamistasi peileistä, lähimmäistesi kasvoista, loistaa rakkaus sinua kohtaan ja tiedät, että se on Oma rakkautesi, joka on kaikessa, kaikkialla ja aina se sama."

Nykyisessä new age-uskomuksissa kuulee monesti sanottavan, että egoaan pitää rakastaa ja sen kanssa ystävystyä. Jos ego-minuus kuitenkin on tyhjää täynnä, miten voisit ystävystyä sen kanssa? Kun sen sijaan näet harhaisen minä-naamion toiminnan tuskaisenkin selvästi huomaat, ettei sellaista asiaa kuin ”minä” voida koskaan löytää. Sitä ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Tämä vaatii kuitenkin myös muuta kuin enkelien harpunsoittoa tai huippukokemuksia, vaikka nekin voivat kenties auttaa. Tämä oivallus vaatii ennenkaikkea rohkeutta nähdä itsensä ja ”sellaisuutensa”. Nähdä kaikki kuten se on, ilman mielen tarinointia tai kaunistelua tai rumistelua. Nähdä mielen taipumus tarinointiin ja liikkumiseen. Sen valheellinen puolustusmekanismi, sen valtava tarve olla poissa nyt-hetkestä ja viedä Sinut mennessään aina johonkin muualle kuin siihen aika-paikka-pisteeseen, jossa vain voit totuuden ja onnen löytää.

”Etsikää niin te löydätte”, sanotaan Raamatussa, mutta onko tämä egon vai Todellisen Valosi tunnuslause? Ehkäpä ainainen etsiminen pitääkin aarteen aina piilossa. Etsisitkö sormusta jos se olisi kokoajan sormessasi? Etpä tietenkään. Miksi sitten etsit onnea ja iloa tai valaistusta itsesi ulkopuolelta? Ulkopuoli on samaa kuin sisäpuolikin, mutta symboolisessa muodossa. Käänny ja näe itsesi, sanoo Adamonkin kirjoissaan. Näkemällä sen mitä et ole, eli egosi harhaisen toiminnan tulet viimein näkemään tai paremminkin olemaan se joka Olet; Oma Itsesi eli Mestari.

Tätä mestaruutemme hyväksymistä Adamon myös uudessa kirjassamme peräänkuuluttaa. Sanoihan jo Nelson Mandela aikoinaan, ettei ihminen pelkää niinkään pimeyttään, vaan valoaan. Samoin tuumailee Adamonkin:

"Ihminen pelkää omaa itseään eniten. Ei niinkään “ulkoisia” uhkia, vaan sisäisiä. Ei ihminen pelkää vihaa niin paljon kuin todellista rakkautta, eikä lainkaan niin paljon pimeyttä ja pienuutta, kuin sitä, että pitäisi ottaa vastuu omasta mestaruudestaan: Kantaa vastuu omasta Jumaluudestaan ja siitä ohjaako pelko vai rakkaus elämän teitä." Ja Adamon vielä jatkaa samasta teemasta:

"Hän joka ei ole uskaltanut kohdata pimeyttä ja pelkoa itsessään ei tule koskaan rakastamaan kuten Jumala rakastaa. Pimeys on nähtävä ja ei tule jäädä vain tähän. On uskallettava myös pimeyden tuolle puolen, valoon. On uskallettava nähdä oma valonsa. Oma rohkeutensa, rakkautensa. On uskallettava myöntää, ettei tarina uhrista olekaan asioiden todellinen tila. On hyväksyttävä, että juuri Sinä näet omaa untasi, ei kukaan muu sitä näe sinun silmiesi lävitse. Ja tämä tuo suuren mahtavan vapauden!

Vapauden olla oman elämänsä mestari. Ego ei tuota mestaruutta voi koskaan lunastaa, mutta Sinä Itse tulet sen kyllä tekemään, ennemmin tai myöhemmin ja tuolloin voit katsoa itseäsi peiliin ja sanoa täysin rauhallisesti ja tarkoittaen: “Minä todella rakastan sinua”. Ja sen jälkeen sinulla on myös kyky toimia tuon rakkauden mukaisesti: Sanat ovat sanoja, älä jää vain niihin. Teot kertovat sinulle Itsellesi kuinka paljon itseäsi rakastat ja ne tuovat sinut myös lopulta kotiin, tosi Itseesi."

Nyt on siis todellakin sen aika! Aika ottaa ohjat käsiinsä ja olla oman elämänsä mestari. Aika lopettaa uskominen uhreihin tai syyllisyyteen. Vain ego kaipaa syyllisiä, Jumala ei koskaan syyllistä ketään. Tuollainen ajatuskin on täysi mahdoton sille joka on Rakkaus. Ja Sinä olet Se.

Lisää näistä teemoista Adamonin uunituoreessa kirjassa Pelosta Rakkauteen. Kirjaa saatavilla kirjailijalta: marjut.moisala@gmail.com, Ultrasta ja kustantajalta Bod.fi. 

Tervetuloa astumaan Adamonin ohjauksessa vakaa askel kohti vapautta ja mestaruuttasi.  

Tämä artikkeli julkaistu Ultrassa numero 10/2014.

TUOMION UNET OVAT LOPPUMATTOMIA

Kuluva syksy on ollut minulla taas unijoogan aikaa. Olen joogaillut ryhmän  kanssa, jota samalla siis ohjaan. Unet niin päivällä kuin yöllä ovat kertoneet paljon. Tärkein teema kuluneen syksyn aikana on ollut Tuomion unet. Tämä Putous-ohjelmassakin monesti niin dramaattisesti lausuttu sana kuulostaa korvaan kovin lopulliselta, joltakin jota kaikkeen ihanaan ja kivaan positiiviseen ajatteluun panostava henkinen egomme ei halua kuulla. Nyt kuitenkin..hän jolla on korvat, kuulee..

Unessani Unijooga kirjan kirjoittaja Tenzin Wangual opetti minua aiheesta, joka on tuttu Ihmeiden oppikurssista. Uusimpaan Adamon-kirjaan laitoin tuon IOK.n kohdan myös heti alkulauseeksi, jotta totuus ei unohtuisi. Tenzin W opetti unessani, että niin kauan kuin ihminen tuomitsee mitä tahansa asiaa elämässään, siis päiväunessaan, hän pysyy unessa eikä herää. Sillä juuri tuomitseminen pitää meidät unessa. Ja jotta voimme tuomita, täytyy meidän ensin langeta uskomaan, että kokemamme uni on totta. Kukaan, joka todella oivaltaa etteivät tämän päiväunielämän juonen käänteet ole lainkaan todellisia vaan mielen tuotetta, ei samaistu tuomitsemisen tarpeeseen ja eli putous-kielellä sanottuna hän on saavuttanut immuniteetin :)

Mitä tuomitseminen sitten on? Ei se ole sitä, että ankarasti arvostelemme jotakin "pöljää" mitä maailmassa näyttää tapahtuvan päivittäin, vaan myös lievemmätkinin samaistumisen kohteet ja arvioinnit toimittavat tässä tarkoitettua tuomitsemisen tarvetta. Egomielen mekanismi on tuomitseminen, analyysi ja arvionti. Se on automaattista ja ongelma ei ole vielä tämä, vaan probleema syntyy silloin kun on JOKU, joka ottaa kaikki elämänteatterin esitykset ja omat ajatuksensa vakavasti, USKOO niinhin ja samaistuu.  

Eräässä unessani minua opetettiin myös anekdootin keinoin. Yöunessani oli NIIN tajuttoman karrikoituja henkilöhamoja, että siinä vaiheessa olisi jo pitänyt herätä ja ymmärtää, etä unessahan sitä ollaan. Minä kuitenkin samaistuin tähän erikoiseen esitykseen ja sain sen lopuksi kuulla anekdootin tarkoittavan juuri karikatyyristä hahmoa tai asiaa, joka aiheuttaa monesti voimakkaita reagtioita katsojassaan, eli sen kuuluisan samaistumisen ja uskomisen, että uni on totta. Sama pätee niin päivä- kuin yöunissa. Päiväunemmekin on monesti täynnä tällaisia anekdootteja, joihin uskomme ja joita ihmettelemme...No huh huh!

Tenzin W opetti minulle myös uusimman kirjansa Hertätä valoisa mieli- mukaisia näkemyksiään "vaivapuheesta" ja  "vaivannäkemisestä" kun yritämme ponnistellen luoda jotakin elämäämme, emmekä seuraa sisäistä virtausta. Täytyy myöntää, että tällaiseenkin taas vaihteeksi sorruin, vaikka luulin jo päässeeni "elävien kirjaan" tämän asian suhteen. Oppia ikä kaikki!  Kirjassaan TW käyttää Vaivapuhe ja Vaivatekeminen termejä joilla hän tarkoittaa samaa kuin Tolle kirjoissaan puhuessaan kärsimyskehosta. Ihminen voi ponnistella ja pinnistellä ja nähdä paljon vaivaa järjestääkseen itselleen jonkun asian, kuten minä tein hoitohuonetta etsiessäni. Ja helpompi keino olisi vain luottaa, että se järjestyy, tekemättä sen kummemmin mitään. Näin olisi minunkin asiani järjestynyt, mutta se selvisi vasta myöhemmin, eikä luottamukseni tainnut riittää aivan sinne asti asian odottamiseen. 

Unet ovat siis olleet todella ohjaavia ja pakottaneet tänäkin syksynä kysymään yhä uudelleen KUKA on se joka näkee tätä unta?   Kainuussa vastuu on kuulijalla, mutta meillä uniplaneettaisilla vastuu on näkijällä. Eihän kukaan toinen näe meidän untamme, ei siinä muodossa kuin sen näemme.

Kuten  Ihmeiden oppikurssi opettaa "Jumalan poika" eli sinä ja minä herää kun hän ei enää tuomitse. Eli kun hän ei samaistu harhaan, ei arvostele, eikä usko uniinsa.. Vaan siunaa, antaa anteeksi ja muistaa NAURAA hassuille asioille, tapahtumille, sattumuksille ja hahmoille joita unimaa kantaa päällään. Meillä on jatkuvasti mahdollisuus valita, katsommeko elämän teatterin esityksiä Pyhän henkemme vai egomme silmin. Rakkauden vai pelon silmin. Jokaisella hengen vedolla voimme valita kumpia silmälaseja käytämme, egon vai ITSEN. Mutta kuka muistaa tämän sillon kun elämä antaa täydeltä laidalta? Esimies potuttaa, murrosikäiset ajavat hulluuuden partaalle ja televisiosta tulee tarinaa uusista terrori-iskuista? Ja juuri SILLOIN se tulee kuitenkin muistaa, ja ellei sillä siunaamalla sekunnilla, niin heti seuraavalla. Siunaus ja muistutus itselleen siitä, että katselemme elokuvaa eli hengen valkokankaalle heijastuvia kuvia jotka mielen projektio sinne heijastaa jatkuvasti... Kenen mielen projektio siis sinun unesi on?  

Tämä kysymys tuo vapauden, jota olet aina etsinyt. Ei yhteiskunta, Jumala tai verottaja tai naapurisi ole syyllilnen ongelmiisi. Ei "maailma" ole hullu: Eihän sitä ole edes olemassakaan, ellei ole sen havaitsijaa. Kenen maailma se on, jos se havaitaan? Kuka on havaitsija? Havaitsija ja hänen maailmansa ovat yksi.

Oppaani opettivat ensimmäisenä asianaan minulle kun kanava avautui heihin yli 20 v  sitten: "Ole vain oma itsesi, samaistumatta harhaan."

Se on todella hyvä ohje edelleen, tänäkin päivänä, meille kaikille. Ja kun kysyin mitä on harha. Sain vastauksen: "Kaikki ajatukset ja emootiot, kaikki reagtiot ovat harhaa. Kun olet oma itsesi etkä samaistu, niin mitään muuta ei tarvita. Olet tullut kotiin, josta et koskaan poistunutkaan."

Hienoa. Muistan tämän kun seuraavan kerran koen tarvetta arvioida kapeakatseisesti mitä tahansa hulluutta, jota näyttää maailmassa riittävän. Tai ainakin heti seuraavalla hetkellä sen muistan. Jotta vapaudun, eikä minua enää ohjaa...TUOMIO!    :)

Ihanaa viikkoa ja hyviä hetkiä Sinulle elämän teatteriesitysten parissa! Mekin unijoogassa saamme pian siirtyä alitajunnan tutkimuksista Valkoisen valon pariin..Jihaa...!

PS Jos tämäntapaiset asiat kutsuat sinua, eli vapautuminen syyllisydestä ja elämän näkeminen..OIkein päin, niin Pelosta Rakkauteen ryhmässä on veilä pari paikkaa. Myös yksityisiä ohjauksia aiheesta tarjoan samalla teemalla.  marjut.moisala@gmail.com

HENKEÄ JA TIETOA HELSINGISSÄ 2014

Harvemminhan sitä tulee kirjoitettua matkakertomusta niin tavanomaisesta matkakohteesta, kuin supisuomalainen kaupunki lokakuussa, mutta nyt ajattelin sellaisenkin tehdä. Kyllähän armas pääkaupunkimme ansaitsee tällaisen kunnian. Mausteena messutunnelmia Hengen ja tiedon messuilta ja pohdintaa Elämä nimisestä päiväunesta.

Minut oli kutsuttu luennoimaan ja pitämään työpajaa mesuille, joten ajattelin, että lapsityövoiman käyttäminen kirjamyynnissä on varmasti paikallaan ja samalla pääsemme lomailemaan Helsingin sykkeessä. Norskin punavalkoisin siivin lensimme Helsinkiin ja lentokenttätaksilla jenkkiperheen kanssa matka jatkui Radisson Seaside hotelliin Ruoholahteen. Hotelli oli minulle ennestään käymätön paikka ja se yllättikin positiivisesti! Näkymä perhestudion ikkunasta ja ranskalaiselta parvekkeelta oli venesatamaan ja merelle, mii laik!

Nuorison tärkein matkailukohde Helsigissä kuului olevan Starbucsin kahvila, joka sijaitsee  Akateemisen kirjakaupan yhteydessä: Tämä tuntuu olevan muotihitti 12-14 vuotiailla tytöillä varsinkin, sillä kun tämä toinen suomeen tuotu kahvila avattiin olivat kadut kirjavana teinityttöjä, jotka jonottivat kuulemma näitä jenkkikahvilan kaloriherkkuja. Kahvilassa siis minäkin pääsin vierailemaan ja kuulemaan kassalla kysymysen tuleeko kahvini kahvilla vai ilman :) No kahvillahan se tuli ja koska sää suosi todellakin lokakuussa niin pääsimme nauttimaan herkkua ihan terassin puolella! Poikani tosin ahdistui paikan tunnelmasta, sillä siellä oli aivan liikaa pissiksiä :)

Loppuaika kuluikin ostosparatiiseihin tutustuessa ja se onkin Helsingin matkojen taattu tuliainen, että rakot löytyvät jaloista kaiken kävelemisen jälkeen.

Toisena Helsinkipäivänä huomasimme ettei keskustassa kiertely enää maistu. Nähtävyydet ovat melko tuttuja ja monesti nähtyjä siellä ja sää verotti myös menohaluja, sillä torstain terassikelit vaihtuivat perjantain sateisiin. Hietalahden torikin loisti tyhjyyttään mutta kauppahallissa sentään päästiin kunnon tunnelmaan. Kirpparillekin löydettiin sopivasti.  Hotellin edessä on raitiotievaunun päätepysäkki, eli todella kätevä sijainti vaikkei tuo hotelli ihan keskustassa olekaan. 

Muumeillakin on oma kauppa.

Lauantai olikin meillä työpäivä, eli meille oli messujärjestäjän puolesta luvattu pöytäpaikka kirjamyyntiä varten. Saavuimmekin messuille Helsingin yhtenäiskoululle jo aamustapäivin ja aamujumpat saimme heti kun raahasimme pöytiä ja tuoleja omalle paikallemme ja tuntui, että viidakon lait vallitsivat, sillä niin voimakkaasti eri luokissa olevat ihmiset pitivät kiinni "omista"  kalusteistaan!  Tämä kuulema sakotuskäytännön takia.

Tämä oli muistini mukaan 5. kerta näillä ehkä Suomen suurimmilla rajatiedon messuilla, joilla on pitkä historia jo uranuurtajana. Nyt panin merkille, että messuväkeä oli vähemmän kuin aiemmilla messuilla ja tämä oli usealla meitä jututtaneellakin puheenaiheena. Kenties alan tapahtumia on nykyisin jo niin paljon, että kaikkiin ei väkeä riitä aivan entiseen malliin. Kuitenkin tuttuja ja tuntemattomia tapasimme ja väkeä riitti sopivaan tahtiin myös meidän pöytämme ympärillä. Ja nuorisokin pääsi tekemään töitä palkkansa eteen :) 

Päivän parasta antia olikin jutustelut ihmisten kanssa, niin käytävillä kuin työpajassakin. Luentoni aikana aika tuntui rientävän aivan liian nopesti ja paljon jäi sanomatta, mutta ehkä se ydin sisäisestä sateekaarestamme tuli kutekin kerrottua ja toivon mukaan lisäsimme jälleen hieman sisäisen valomme loistoa!

Serkkutyttöni Piku saapui pikkuapulaiseksi ja meitä moikkaamaan loppupäiväksi ja kun tapahtuma oli ohi kiisi nälkäinen joukkomme jälleen taksipalveluita rikastuttaen kohti Mexikolaista ruokaa eli Cantina West sai medät vieraakseen. Tämä oli nostalginen juttu, sillä olimme käyneet paikassa viimeksi noin 10 v sitten jolloin se jätti hyvän vaikutelman. Nyt paikka oli tupaten täynnä ja meille ei olisi ollut lainkaan sijaa, mutta paikka löytyi kuitenkin ylimääräisenä ja omistaja sanoi useaan kertaan, että meillä on piikki auki, joten pitihän siihen piikkiin sitten jotakin  laittaa ja paikassa viipyäkin. Ruoka oli edelleen maistuvaa ja olut tietenkin myös :)

Yökävely kapungilla näytti jälleen uuden puolen Helsingistä kun arjen kiireiset robotin tavoin kulkevat ihmiset olivat rentotuuneet ja syksyinen sää lämmin. Meillä tuli ihan sellainen olo, että olemme ulkomailla!

Pikku-Nepalissa

Kokonaisuutena matkat avartavat aina ja tuovat vaihtelua arkeen, niin myös nyt. Kuitenkin kotiin on aina mukava palata, jotta voi sitten taas lähteä uusiin seikkailuihin kun aika on.

Työpajassani messuilla juttelimme paljon elämän näkemisestä unena. Tämän Helsingin matkani aikana Unijoogaryhmän teemana olivat vauraus-unet. Ja kun katselee tätätkin matkaa unena, niin kyllähän se melko vauraalta vaikutti. 

Ajoimme taksillakin enemmän kuin laki sallii  ja asuimme kuin kuninkaalliset ja emme säästelleet missään. Nyt kun lähdemme uniryhmän kanssa jatkamaan yhteistä unimatkaamme, on vuorossa rohkeuden kehittäiminen, joten arkikin voi olla taas vähän toisenlaista. Mutta aina se on sitä samaa: Unta jota uneksimme kaikilla olemisen tasoillamme. Kunnes on tullut aika herätä todellisuuteen, Henkeen. 

Hyviä matkoja meille kaikille olemassaolon avaruudessa, Sisimmässämme, jossa kaikki ajat ja paikat sijaitsevat. <3