Kukapa olisi arvannut (varmaan moni koiranpennun kokenut) kuinka isoon tehosekoittimeen pennun tulo taloon laittaakaan uudet koira-mamman ja papan. Kuten viime blogiteksissä kerroin, olin jo hyvin kyllästynyt etsimään kodinvaihtajakoiraa perheeseemme ja toista pojallemme. Ken on koira-palstat ja face-ryhmät kahlannut tietää, että meno on villiä.
Sain sen mistä luovuin, eli koirulit tulivat tarjolle Pariisin matkani aikana ennen Vappua. Kumpikin karvakuono matkusti kotiinsa keväällä koiranpäivänä <3
Ja siitä se sitten lähti. Nimittäin univelan kertyminen, eikä suinkaan poistuminen. Tai pikemminkin univelkaa oli Ouran mukaan jo Pariisista tullessa noin 8 h ja missään vaiheessa ennen Juhannusta ei unihiekka silmistä poistunut. Ihmeiden oppikurssia mukaellen; unen saamisesta tuli epäjumala ja onnen tuoja, ja melatoniinia kului. Joku voisi ajatella, että liioittelen suuresti, mutta kun olo oli samanlainen kuin aikoinaan kahden itkevän ja valvottavan vauvan aikana, niin lapsen saaneet voinevat oivaltaa mistä on kyse. Juuri kun alat nukahtaa, heräät uudelleen ja sitten alat pelätä heräämistä, etkä nukahda lainkaan...no huh huijaa! Tuntui, että terveys ei oikein enää kestä ja kauppakeskuksessa kävelessä näkee jo vaikka mitä, koska REM-unifilmi pyörii otsalohkossa silmien aukikin ollessa.
Ja tietenkään syyllinen ei ole se suloinen koirulainen, vaan hän elää vain omaa ikänsä mukaista ja rotunsa mukaista elämää. Sarja huonoja valintoja tai ajoituksia johti siihen, että lähes heti kun koira saapui, alkoi myös remontti, jota hän vartioi.
Sitten alkoi selvitä, että pieni pentumme todella on riistaviettinen ja vahva bodaripoika, joka kasvaa ainakin 35 kiloiseksi ja olisi ehkä tarvinnut metästävän/mejä-harrastavan kodin tai ainakin huomattavasti nuoremmat omistajat kuin me keski-ikäiset.
Jotta tämä kertomus ei ole pelkästään univajeesta valitusta, niin täytyy sanoa, että paljon on koettu niin hyvää kuin rankkoja hetkiä, dualismissa kun ollaan. Pentu taantui remontin myötä ja siksi lähdin hänen kanssaan remppaa pakoon Vuokattiin. Meillä oli siellä ihan mukavaa ja muu perhe seurasi perässä ja taantumuskin selätettiin.
Alpo on ollut todella ihana, mutta hän kunnostautui pariinkin kertaan kenkämuotoilijana ja myös sukat, kaukosäätimet, voikukat ja moni muu materiaali näyttää maistuvan. Koira-koulun käyminen on kesken ja jäikin kesken, mutta uskon, että kyllä Alposta kuorituu vielä kunnon koirakansalainen. Ainakin viimeksi hän osasi hienosti istua viltillä ympyrässä ja esittää rauhoittavia eleitä, joka oli tuon kerran aihepiiri.
Meidän mielen tivolissa on ollut joka toinen päivä ajatus siitä, että kyllä Alpo on hyvä poika ja sitten taas mennään alas tunteiden vuoristorataa ja Pyhän hengen näkökykykään ei tunnu auttavan, kun Alpo ”leikkii”käyttämällä hampaitaan aivan vääriin suuntiin. Termi ”sohvan valtaaja” oli meillä todellisuutta, eikä siinä kieltäminen auta, vaan jäähy kutsuuu.
Kun aiemmat koirat ovat olleet minulla tyttöjä ja hyvin rauhallisia kodinvaihtajia, olen säästynyt puppy-bluesilta, joka kuuluu tutkimuksenkin mukaan olevan melko yleinen pennun omistajien keskuudessa. Jos katsottaisiin pelkästään somekuvia, niin silloin kaikki näyttää tietenkin ruusuiselta, kuten muunkin elämän somepostaukset näyttävät hyvin usein.
Alponkin sisarukset näyttävät kilteiltä pikku pilteiltä, jotka noutavat palkointoja näyttelyistä ja mietin, onko vain Alpo tai hänen vanhempansa hieman erilaisia ;) No selvisi, että kyllä muutkin Clumbit osaavat tasmanian tuholaisen elkeet.
Koirametsät ovat kyllä hyvä keksintö, sillä takapihammekin on ollut ajoittain nyt käyttökiellossa ja siksikin koiran pito haastellisempaa. Mökillä toki on oma koirametsä, mutta mäkärillä ja sääskillä varustettu.
Aiempi koirani Lucy oli sydämeni valittu koiramaailmasta, vaikka hänelläkin omat haasteensa oli varsinkin terveyden suhteen. Sydänyhteyden saaminen Alppikseen tuntui haasteellisemmalta, vaikka hän lutunen onkin.
Meillä on puolisoni kanssa yhteensä 5 lasta ja totesimme, että koiranpennun kasvattaminen vaikuttaa paljon vaikeammalta kuin lasten kasvatus. Tuntuu, että ajoitus ja palkitseminen ovat nykyään avainsanoja ja ei-sanaa ei saa käyttää. Jos lapsille sitä ei olisi käytetty, luulen että seurauksena olisi villi-ihmisiä. Palkintokin pitää koiralle tulla 3 sekunnin kuluessa hyvästä teosta...ehkä joskus osui kohdalle, yleensä ei :)
Koirankouluttaja-kurssien mukaan jakuvasti pitää kulkea namit taskussa siltä varalta, että hauveli sattuisi tekemään jotakin palkisemisen arvoista ja näinhän se on nyt ollutkin, että ihme jos löytyy vaatekappale, jonka taskusta ei löydy kasa muusattua koiraneinestä.
Valitettavasti kävi kuitenkin niin, että piti tehdä vaikea päätös, sillä Alpo oli meille aivan liian riistaviettinen, kun itse emme metsästä tai harrasta esim mejä-toimintaa (verijälki metsässä) tai muuta vastaavaa, jossa hän olisi saanut totetuttaa rotunsa mukaista toimintaa. Itselläni on nivelrikon myötä haasteita käsien kanssa ja olipa siinä pitelemistä, kun Alppis sai hajun milloin jäniksestä ja milloin variksesta, oravista puhumattakaan. Sillon sitä nimittäin mennään neliveto päällä ja mahanalus on jalkoja täynnä, mutta korvia ei löyty lainkaan!
Päätös luopumisesta oli haikea, mutta samalla tiesimme, että se on ainut oikea ja Alpo pääsi paluumuuttajana Järvenpäähän harrastavaan kotiin, johon hän oli alunperin menossakin, kun me tulimme ns puskan takaa väliin ja saimme hänet opettajaksemme <3
Viikonloppuna veimme Alpon Viitasaarelle, johon uudet omistajat ja kasvattaja tulivat pojan hakemaan. Tiedän, että Alpolla on hyvä elämä edessään ja jos ja kun meille tulee jossain vaiheessa koira, palaamme alkuperäiseen suunnitelmaan, josta on ollut aarrekartta jo kauan tehtynä. Tuon suunnitelman mukaan tuleva perheenjäsenemme on rauhaa rakastava jo vanhempi koira, jota voi myös allerginen poikani hoitaa, jos tarvetta ilmenee.
Universumi antoi meille opettajan eli tunteiden tehosekoittajan siis pariksi kuukaudeksi. Ja nyt on aika levätä uudelleen kertyneet univelat pois ja kerätä voimia ja kuunnella sisintään…
Mikä oli näiden kuukausien syvin opetus? Ainakin se, etten olekaan niin saatanan zen, kuin toivoin tai ajattelin olevani :)) Mutta annan sen anteeksi itselleni, sukellusreissullahan täällä ollaan tietoisuuden valtameressä. Valon tieltä on esteet poistettava ja sehän tapahtuu vain tulemalla niistä (tunteista, ajatuksista) tietoiseksi. Sen lahjan Alpo ainakin antoi. Kiitos Alppis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti