Naantalin auringon alla

 

 

Viimeinkin! Vierailu Suomen aurinkoisempaan kaupunkiin tuli kohdalle tänä kesänä ja hyvä niin, sillä jo pidempään Naantali oli houkutellut minua, jolle se ennestään oli käymätön paikka. Ystäväni, eli Hannele-kerhomme muut edustajat olivat jo entuudestaan Naantaliin tutustuneet, mutta heitäkin kesäkaupungin kadut ihastuttivat. Matka on pitkä pohjoisesta kun lähtee, olipa suunta mikä tahansa. Naantaliin pääsy julkisilla kulkuvälineillä tuntui melko haasteelliselta, niinpä päädyimme junailemaan itsemme Tikkuriaan, josta hyppäsimme serkku-flikan Kiian kyytiin kehäkolmosen ruuhkiin. Matka alkoi sateisissa merkeissä, mutta mielessä paistoi jo aurinko.
 

Majapaikkamme oli monessa netin palvelussa kovasti kehuttu Hotel ja cafe Pusa, vanha perheen ylläpitämä puutalo, jossa tunnelmat olivat todellakin kohdallaan. Pusan palvelutaso oli äärimmäisen hyvä, eikä aamupalassakaan ollut valittamista. Ainut mitä kaipasimme oli oma parveke tai terassi, mutta sen sijaan meillä oli kuitenkin kokonainen sisäpiha käytössämme.
Kuvat ystävieni ottamia.

Naantali oli myönteinen kokemus kaiken kaikkiaan. Edellisenä kesänä tutustuimme Hankoon ja Naantali pärjäsi kivasti vertailussa, jota mieli tahtoi tehdä, vaikka siihen ei tarvetta ollutkaan :) Hangon tunnelma on omanlaisensa ja myös hieno, mutta Naantali on ehkä helpommin haltuun otettavissa ihan apostolin kyydilläkin. Musiikkijuhlat näkyivät ja kuuluivat viikonlopun tunnelmissa kun puistossa konsertoitiin ja tunnelma oli muutenkin kuin ulkomailla. Upeasti pukeutuneita ruskettuneita ihmisiä rantabulevardilla, hienojen veneiden lipuessa laineilla ja avoautojen hyristessä vanhan kaupungin kapeilla kujilla. Suorastaan tunsin olevani elokuvan kulisseissa tai hyvässä näytelmässä, mieluummin kuin elävässä elämässä, Mutta. Sitähän se elämä taitaakin olla, näytelmää ja kulisseja, ilmiöitä elämän valkokankaalla.(Eikä edes Risto Räppääjää tällä kertaa kuvattu).

Naantali on kuin kaunis hienostonainen, joka pukeutui ainakin meidän vierailumme aikaan parhaimpiinsa, ripsuhelmoihin ja leveälieriseen hattuun ja kutsui meidät Hanneleet vaikkapa kahvittelemaan Eriskummalliseen kahvilaan, eli vanhaan huvilaan, jossa Muumien maailma heräsi eloon, pitsiverhot heiluivat tuulessa ja leivoksia nautittaessa Viljonkan seurassa ei kaloreita laskettu.

Totta kai nautimme ruokaa ja juomaa vanhan Kaivohuoneen viihtyisällä terassilla ja kuuntelimme eläväistä musiikkia tupaten täynnä olevan Merisalin huomassa. Tanssilattian puute hieman siellä häiritsi, joten poistuimme hyvissä ajoin täysikuuta kuvaamaan. Tuolla reissulla kuvausvälinekin hetkeksi hävisi ja aiheutti hieman päänvaivaa, mutta onneksi Naantalin seudun rehelliset ihmiset auttoivat eksyneen lampaan eli kännykkäni takaisin omistajalleen. Lauantai päivänä varsinkin ilma oli kuin morsian ja rakkauden polun kalliot kutsuivat meitä auringon ottoon. Myös näköalatorniin kiipesimme ja näillä paikoilla aistiessani ympäristöä ja tunnelmaa pääsin erikoisiin tiloihin. Äänet, ympäristö, veneet, meri... Ukkopekka -laivan torven törähdykset...viehättävää totta tosiaan! Naantali eli ja hengitti, meitä...?

Ravintolatarjontaa kaupungissa on sesonkina runsaasti, samoin jäätelön puutteesta ei kenenkään tarvitse kärsiä. Muutoin olimme oikein tyytyväisiä kaupungin tarjontaan, mutta ravintola Snicari oli valitettava poikkeus. Söimme ystäväni kanssa siellä elämämme huonoimmat pitsat, ja serkkuni ateriakaan ei hänelle suuria riemun kiljahduksia saanut aikaan. Hämmentävää miten ruuasta voikin saada niin mautonta?

Meillä oli ilo vierailla myös Naantalin  alkuperäisasukkaan eli vanhan ystäväni luona hänen ihanassa yli satavuotisessa talossaan, joka henki upeaa vanhan ajan tunnelmaa ja pienen meditatiivisen hetkenkin siellä vietimme menneisyyden aikakerroksia aistien. Ja entäs sitten kaikki ne houkuttelevat pikku putiikit, joita vanhan kaupungin kapeilta kaduilta löytyy. Huh huh, seurauksena saattaa helposti olla henkilökohtainen pörssiromahdus!

Naantali kohteli meitä siis hyvin ja hieman haikeilla mielin Kian nokka suunnattiin sunnuntai aamuna taas kohden Vantaata.Melkein teki mieli Aina Inkeri Ankeisen tavoin huutaa: "Voi luoja, elä ota meitä pois täältä...vielä..." Kuitenkin....Ei voisi palata, ellei lähtisi ja muruakin alkoi jo olla ikävä ;)
Ehkä Naantalikin vielä kutsuu, mutta olipa kohde mikä tahansa, niin Hanneleilla on aina hauskaa!